Puhkuu ja puhisee isänmaallisuutta ja elämän oikeita arvoja. Varmasti kolahtanut kovaa katsojiinsa reilut 60 vuotta sitten.

10.1.2005 19:26

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat:
Alkuperäinen nimi:Oi, kallis Suomenmaa
Valmistusvuosi:1940
Pituus:88 min

Sotamies Eino Piirroinen (Kaipainen) lähtee kiireen vilkkaa sairaalasta kotia kohti kun kuulee radion kautta pyynnön sairaalta äidiltään. Pieni naarmu se vaan on, selittää sotamies lääkärille ja saa terveen passit. Einon saapuessa kotiin Äiti-rukka potkii vielä hetkisen ennen kuin painuu manalan maille. Eino päättää asettua maalle ja pääsee ison maanomistajan töihin ja saa katon päänsä päälle. Sitten tulee kaupunkiin asiaa ja siellä hän tapaa vanhan sotakaverinsa Jannen sekä ikääntyneen kanteleensoittajan Karjalasta, entisen kalamiehen, Akun. Heillä ei ole kattoa päänsä päällä, joten Eino tuumii, että kyllä siellä kotimökissä tilaa kolmellekin riittää ja vaatiihan se laittamistakin. Puurrannan lomassa viritellään romanssia nätin ja saarnaavan opettajan(Ikonen) kanssa ja pidetään puolia pahansisuista tilanomistajaa (Laine) vastaan.

Vaikka Mika Waltarin käsikirjoitus onkin dialogiltaan yltiö-isänmaallista saarnausta sekoitettua teatterimaiseen romantiikkaan, on sillä sydän puhdasta kultaa, ja se sykkii tasaisesti läpi koko elokuvan. Sen sydämen nimi on tarina. Se on lämmin ja tarkoittaa pelkkää hyvää. Mitä siitä jos dialogi on tönkköä kun se pääajatus kukkuu kuin käki. Ja kyllä saa Suomen kansa olla ylpeä upeista maisemistaan, jotka kesäisin heräävät talviunestaan. Myös ylimaskeeratut näyttelijät hoitavat ylinäyttelynsä tällä kertaa ihan siedettävästi ilman että se onnistuisi kovin silmään sohaisemaan.

Wilho Ilmari on ohjannut ihan mukiinmenevän SF-leffan, joka puhkuu ja puhisee isänmaallisuutta ja elämän ”oikeita arvoja”, joiden toisto alkaa kuitenkin jossain vaiheessa ällöttämään. Ihan kuin suklaankin kanssa. Tämä elokuva on varmasti kolahtanut kovaa katsojiinsa reilut 60 vuotta sitten, mutta sen sanoma on auttamatta vanhentunut ja ”vääristynyt” aikojen saatossa. Tosin, kukapa meistä ei joskus haluaisi muistella menneitä.

nimimerkki: Sappy

Arvosteltu: 10.01.2005

Lisää luettavaa