Minun tyylini viettää Oscar-yö on tsempata etukäteen suosikikseni valittua leffaa, tyrmistyä kaikista häviöistä ja myöhemmin myöntää, että valinnat menivät oikein. Enkä yhtään elokuvaa ole Oscareita jakaessa edes katsonut. Tällainen fanitus pelkästä periaatteesta minulla oli Boyhoodia kohtaan, sillä se on teos, josta unelmoin pitkään ennen tietoa koko elokuvasta. Tuli meinaan haikea olo 18-vuotiaana, kun tajusi, että kaikki Sylvester Stallonen elokuvat olikin katsottu, vaikka kiintiössä riitti tilaa. Silloin sitä roikkui epätoivoisesti kiinni siitä haaveesta, että James Cameronilla olisikin jemmassa materiaalia, jonka julkaisua vain varrotaan kärsivällisesti oikeaa hetkeä varten. Nyttemmin unelmat Cameronin ja Stallonen salaisesta Rambo IV:stä on jo hyväksyen kuopattu, mutta sitä en tiennyt, että samaan aikaan täysin toisenlainen ohjaaja, nykypäivän americanan kuvaaja, odotti tilaisuutta vastata itsekkäisiin toiveisiini: Richard Linklater ja kasvu mieheksi.
12 vuoden epätavallinen kuvausurakka sai tietty aikaan kovaa ennakkopöhinää jo ennen julkaisuaan. Oscar-pystejäkin puunattiin etukäteen. Silti raikkaan ja vaivatta kuluvan kahden ja puolen tunnin jälkeen sitä ymmärtää, miksei palkintoja mennyt kuin Patricia Arquettelle. Luulin oikeasti, ettei tätä olisi mahdollista tehdä näin pitkällä aikavälillä, koska ei mikään studio antaisi siihen rahoitusta. Rehellisyys todenmukaisen elämän kuvaamiselle tarkoittaa, ettei 12 vuoden ajalta saa oikein selvää narratiivia, vaan lähinnä dokumentointia yksittäisistä riiteistä ja siirtymävaiheista. Jos jokaisen aikakauden ja elämänvaiheen sisälle laittaisi pienen kolminäytöksisen anekdootin tai kommelluksen vaikka omenavarkaista, mikä antaisi vähän yksityiskohtaa ja henkilökohtaisuutta, uskon, että kokonaisuus toimisi paremmin. Päähenkilö Masonin (Ellar Coltranen) kokemukset ovat universaaleja, mutta eivät sinänsä erottuvia. Eivät selvästi kirjoitettuja. Tällaisenaan jää kaipaamaan sitä, että koko homma olisi tehty vaikka viideksi leffaksi, jonka seuraavaa osaa joutuu odottamaan ja hahmojen näkeminen on kuin tuttuja näkisi pitkästä aikaa.
Paitsi ai niin, Linklater tekee sitä jo. Rakkautta-saagansa kanssa.
Kolikon kääntöpuoli on tietty se, että mikäli käsikirjoitustohtoreiden laatima juoni olisi nostanut päänsä ja sopivasti veivannut jonkun selvän kuvion kaikkien näkyväksi, pointti 12 vuoden kärsivällisestä kuvaamisprosessista olisi typistynyt siihen, että se toimii vain orgaanisena maskeerauksena ja autenttisena ajankuvan tallentajana. Paino on kuitenkin sanalla ‘vain’.
Hyvässä formaatti toimii siinä, että se aktivoi katsojaa ja pakottaa täyttämään aukkoja tarinassa, koska – ymmärrettävästi – mitä näemme on todella vajaat kolme tuntia tusinasta vuosia elämää. Kokonainen avioero saatetaan kuitata kahdella lauseella, eikä se tunnu edes epäreilulta. Siinä vaiheessa Linklaterin taidokas käsikirjoitus astuu peliin. Efekti muistuttaa paljon sitä kuin koittaisi seurata tuttavan arkea pelkillä kuulopuheilla ja spekuloinneilla.
Maallista todenmukaisuutta on siinäkin, että päähahmo Mason Jr. on tavattoman passiivinen toimija. Tyyppi ei kauheasti sytytä kyliä palamaan tai noudata selkeitä muotteja – kunhan havainnoi, mitä ympärillä tapahtuu. Ellar Coltranen työ ei vaadi suurta ekspressiivisyyttä, mutta ei vähäeleisyyskään ole elottomuutta. Tuollaiseen taivastelijaan, jolta ei pidäkään odottaa suurta määrätietoisuutta ja yrittäjähenkeä, on loppujen lopuksi todella helppo ankkuroida itsensä. Vieläpä vanhempana kuin tämä itse lopettaa leffan. Oikeastaan äiti Olivia (Arquette) viettää elokuvassa sitä kaikkein vaiherikkainta elämää, mutta Linklater on näkökulmansa valinnut ja siinä vakaasti pysyy.
Boyhoodin 12 vuoden urakka on helppo nähdä vippaskonstina saada huomiota elokuvamaailmassa, mutta ehkä muistamme myös erään Alfred Hitchcockin, joka testaili median rajoja noin kymmenen otoksen pituisella Köydellä. Hitchcock ei pitänyt kokeiluaan erityisen onnistuneena, mutta se avasi elokuvanteon ilmaisua siihen malliin, että yhdestä pitkästä otoksesta todella tehdään jo elokuvia. Samaan tapaan voimme vain odotella, milloin Boyhoodin kylvämät siemenet alkavat itää.
P.S. Jossain vaihtoehtoisessa universumissahan Zero Dark Thirty on ehdottomasti kuvattu kymmenen vuoden aikahaarukalla.
