Douglasille osataan nykyään jo tehdä räätälintyönä kässäreitä joista hemmo sitten valitsee managerinsa kanssa tyylilleen sopivan työstettäväksi. Näinhän se tietenkin menee. Kansan on saatava sitä mitä se on teatteriin tullutkin katsomaan. Perusaineksiltaanhan nuo leffat ovat olleet tyyliin: Jo kypsemmällä iällä oleva, yleensä varakas perheenisä joutuu jostain kumman syystä kuseen.
Tällä kertaa yksityinen psykiatri (Douglas) joutuu ongelmien pariin kun tytär kidnapataan ja rosmojoukko vaatiikin hieman palveluksia lunnaiksi. Kymmenisen vuotta sitten erinäisten tapahtumien seurauksena skitsahtanut ja pahasti sulkeutunut tyttölapsi nimittäin omistaa arvokasta tietoa, joka kiinnostaa pahiksia hinnalla millä hyvänsä. Kallonkutistajan tehtävänä on siis kaivella tarvittavat tiedot tytöstä esiin ennen kuin oma tytär on mennyttä kalua ja ennen kuin kotona kipsi jalassa viruva vaimoke hermostuu kohtalokkain seurauksin…
Tälläkään kertaa ei onneksi olla sen kummemmin naisten kanssa ongelmissa. Olisi jo liiankin huvittavaa nähdä pappa-Duoglas taas köyrimishommissa, siitä Michaelille piste. Sean Bean on hyvin myös onnistunut omimaan pahiksen elkeet. Lisäpojo myös leffan hieman normaalia astetta tummemmista sävyistä. Tämä viehättää aina, kevyt synkistely on mukavaa katseltavaa.
Älä sano sanaakaan on taattu Michael Douglas -tuote. Niin hyvässä kuin pahassakin. Juoni itsessään on ihan keskiverto, vaikkakin aika-ajoin tuntuu hieman ontuvankin. Liika arvattavuus koituu varsinkin loppupuolella hieman turhauttavaksikin elementiksi. No, ei anneta sen haitata pidetään ne aivot siellä hattuhyllyllä vaan. Ihan peruslaatukohellusta on saatu kuitenkin jälleen aikaan.
