Joskus kauan ennen meidän aikaamme kukoisti tällainen kaupunkisinfoniana tunnettu hauska genre, jonka perusideana oli tiivistää yksittäisen kaupungin kaikkein olennaisin henki ja elämä yhteen ainoaan juonettomaan iloisella musiikilla säestettyyn elokuvaan. Tällaisia leffoja on vuosien varrella taidettu tehdä suunnilleen jok’ainoasta isosta ja keskisuuresta kaupungista – isoimmista useampikin. Myös Helsingistä.
Berliini: suurkaupungin sinfonia taitaa olla kahdesta kuuluisasta berliiniläisestä se tunnetumpi. Tähän elokuvaan on tiivistetty kokonaisen kaupungin elämää vuorokauden verran, alkaen aamusta ja tyhjistä kaduista ja päättyen vilkkaan yöelämän syövereihin. Siinä sivussa käydään tarkastelemassa niin koneidensa parissa työskenteleviä työläisiä kuin vauraita porvareitakin. Välistä kuvataan kadulla leikkiviä lapsia, välistä sirkuksen esiintyjiä ja välistä vauhdikkaita tanssilavoja. Poikkeuksellisen paljon tilaa annetaan erilaisille mekaanisille koneille ja härveleille, jotka tuntuvat toisinaan olevan ihmisiäkin olennaisemmassa roolissa.
Varmaan paras tai ainakin osuvin vertailukohde tälle elokuvalle taitaa olla muutaman vuoden myöhemmin ilmestynyt berliiniläissinfonia [movie]Ihmisiä sunnuntaina[/movie], joka on selvästi saanut tästä vaikutteita. Selkeimpänä erona tässä ei luonnollisesti ole ainuttakaan nimeltä tunnettua hahmoa tai tarinaa ja kaikki tämän elokuvan ihmiset ylipäänsä jäävät pelkäksi kasvottomaksi ja mekaanisesti liikkuvaksi etäiseksi massaksi, jonka sielunelämään ei oikeastaan päästä missään kohtaa kunnolla sisään samalla tavoin Ihmisiä sunnuntaissa; Walter Ruttman tuntuukin olleen enemmän kiinnostunut erilaisista vekottimista ja geometrisista muodoista kuin yksittäisistä ihmisistä. Varsin kuvaavaa, että mies pääsi myöhemmin suunnittelemaan kasvottomien massojen muodostelmia [movie]Tahdon riemuvoitto[/movie]on yhdessä Leni Riefenstalin kanssa.
Tämän ihmeellisempää analyysiä tästä taitaa olla turha yrittääkään. Berliini: suurkaupungin sinfonia ei todellakaan ole mikään samanlainen vallankumouksellinen symboliikan ja merkitysten tsunami kuin Dziga Vertovin [movie]Mies ja elokuvakamera[/movie] tai iloinen ja ihmisläheinen kuin Ihmisiä sunnuntaina, mutta kuuluuhan tämä kuitenkin kaupunkisinfonioiden joukossa siihen parempaan puolikkaaseen. Tällaista elokuvaa kannattaa ehkä tarkastella enemmänkin kevyehkönä hömppäviihteenä ja historiallisesti mielenkiintoisena kurkistuksena tekoajan rauhallisempien välivuosien Saksaan kuin minään ylitsevuotavan henkevänä taide-elämyksenä.
Jos tiedät tykkääväsi tällaisista elokuvista, tykkäät kaiketi tästäkin.
