78-vuotias lääkäri Isak Borg vihitään riemutohtoriksi Lundin kaupungissa. Matkasuunnitelmat on tehty ja lentoliput ostettu, mutta mies päättääkin juhlapäivän aamuna lähteä reissuun autollaan, taloudenhoitajan suuttumisesta huolimatta ja mukanansa kylmäkiskoinen miniä, Marianne. Matkalla vaivutaan takautumiin, nähdään unia ja opitaan tiettyjä asioita elämästä, puolin ja toisin.
Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka on hieno elokuva. Käsinkosketeltavan aito, pieni tarina ihmisistä ja elämästä on todella herkkä, kaunis ja vakavuudestaan sekä painavistakin aiheistaan huolimatta loppupeleissä positiivinen ja toiveikas. Tai oikeammin toivoa-antava. Korkeasta iästään huolimatta elokuva ei ole menettänyt terästään yhtään, ja on lopulta viestiltään niin ajaton, että tuskinpa menettääkään.
Flashbackien, unikohtausten ja kertojaäänen käyttö ovat toki kliseitä kaikki, mutta kuten Söpö alempana kirjoitti, ne eivät todellakaan tunnu teennäisiltä, vaan ohjaaja käyttää niitä toimivasti, fiksusti, soljuvasti. Niin, että jälkeenpäin miettiessä ei katsoja keksi toista, ainakaan yhtä toimivaa, tapaa tuoda esille kaikki elokuvan tärkeät asiat. Käsikirjoitus on loppuun asti hiottu, jokaisella pienelläkin hahmolla on merkityksensä ja kaikki kohtaukset tuntuvat tärkeiltä ja luonnollisilta. Kautta linjan loistavista näyttelijöistä on nostettava esille eritoten Mariannea näyttelevä Ingrid Thulin, joka vähäeleisellä, mutta voimakkaalla tulkinnallaan tekee professorin miniästä äärimmäisen mielenkiintoisen, särmikkään ja monitasoisen hahmon.
Kaiken kaikkiaan Mansikkapaikka on filmi, jollaisia toivoisi maailmassa olevan enemmänkin. Muistutus elämän pienistä tärkeistä asioista. Briljanttia, suorastaan.
