Ikiaikainen Romeo ja Julia- kuvio jaksaa sykähdyttää aina. Jos pitäisi etsiä musikaalielokuva, joka olisi Moulin Rouge!n veroinen tai edes kykenevä kilpailemaan sen kanssa, pitää kilpakumppania mennä hakemaan aina 60-luvulta asti. Aivan, vain West Side Storyssa on tarpeeksi vastusta tehostekikkailulle.
Lähes kolmituntisen mestariteoksen juoni lainailee Shakespearea surutta, mutta hienosti. On kaksi toisiaan vastaan kamppailevaa jengiä, Jetsit ja Sharksit, joiden kohtaamisissa on enemmän sähköä kuin ZZ Topin parroissa ja Lordin tehosteissa yhteensä. Jätkät ovat toistensa kurkuissa alituiseen, vaikka miten yritetään toppuutella. Sitten sattuu katastrofi: Jetsien Tony (Beymer) ihastuu Shark-pomo Bernardon (Charkiris) siskoon, Mariaan (Wood). Kuumapäinen Bernardo suuttuu pahemman kerran ja kello alkaa tikittää uhkaavasti: saavatko nuoret toisensa vai…?
Leffan pituus ei häiritse, sillä loistava ohjaajakaksikko laati katsojille kokonaisuuden, joka rullaa kuin entisen papan rasvattu rullatuoli. Tappelukohtaukset käydään läpi tanssien, joka kuulostaa kornilta mutta näyttää – ihme kyllä – uskomattoman hyvältä. Laulut lauletaan upeasti tunteella ja niiden joukossa on useita, jotka ovat eläneet musikaalin ulkopuolellakin (tunnetuin lienee ”Maria”). Näyttelijätkään eivät ole kaikkein turhimmasta päästä, vaikkei yhtään kovin järisyttävää esitystä elokuvassa olekaan. Tärkeintä on sanoma ja se, miten tiimi toimii.
