Kukapa se haluaisi kuolla tapaturmaisesti ja ihan yllättäen? Jos niin kuitenkin tapahtuu, ja joutuu vielä huomaamaan, että Taivas sekä Helvetti olivatkin satua, ja että taloosi on muuttanut vähintäänkin kummallinen uusioperhe (idiootti isä, hullu taiteilijaäitipuoli ja keskivertonegatiivinen teinigoottitytär), niin saattaa siinä olla hermot kireällä itse kullakin. Kummittelukin, ainakin pelottava sellainen, on helpommin sanottu kuin tehty. Eikä sosiaaliviranomaisista näytä olevan keskivertodallaajalle apua tuonpuoleisessa yhtään sen enempää kuin tässäkään elämässä. No, mitäs siitä. Ainahan voit kutsua apuun ammattimiehen!
Mikäli tarinamme sankareiden vallannut perhe oli vähintäänkin kummallinen, on sitä myös Tim Burtonin elokuva ja ennenkaikkea sen nimihahmo, jota Michael Keaton tulkitsee suorastaan demonisen hauskasti. Omaperäinen ja outo huumorihan tosin on tunnetusti usein sitä parasta huumoria, ja niin tälläkin kertaa. Vaikka Keatonin räväkkä manaaja räjäyttääkin potin useampaan otteeseen, tarjoilevat myös muut elokuvan hahmot hyvät naurut useampaankin otteeseen, eikä meininki hyydy. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, meno muuttuu sitä kovemmaksi mitä pitemmälle päästään. Pläjäys alkaa jopa hieman laahaavasti, mutta kärsivällisyys palkitaan, sillä Beetlejuice tosiaan paranee loppua kohden.
Hieman ihmetyttää tieto siitä, että kauhuelokuvaksi tarkoitettu kässäri jalostui komediaksi vasta Burtonin astuessa remmiin. Kuinka ihmeessä tällaisella idealla kukaan olisi saanut aikaan vakavasti otettavan kauhuelokuvan? Tai edes kuvitellut saavansa? No, sitä emme koskaan saa tietää, eikä meidän välttämättä tarvitsekaan. Sillä juuri näin meillä on suorastaan ihanan camppeja erikoistehosteita, rakastettavan päätöntä (sanan varsinaisessa merkityksessä, hehheh mikä puujalka) huumoria ja hyviä näyttelijöitä pursuava komedia, jollaista katsoo ilokseen. No mutta. Jottei homma nyt menisi liiaksi ylistykseksi, on pakko mainita myös pläjäyksen huonoista puolista. Kuten jo todettu, elokuva käynnistyy hitaaaaaaaasti kuin Lada. Vaikka meno on suurimmaksi osaksi erinomaisen älytöntä ja tyylikkäästi ylilyövää, mennään välillä lapsellisuuden puolelle, eikä juttu enää naurata. Lisäksi jos oikein ajattelee, juonen löyhyys saattaa häiritä. Siksipä tämä yhdeksänkymmentäkaksiminuuttinen meneekin ”aivot narikkaan”-lootaan, josta se kannattaa kyllä kaivaa viikonloppuiltojen ratoksi. Beetlejuicista joko pitää todella tai sitten sitä vihaa. Ja vaikka itse kuulunkin ensin mainittuun ryhmään, ymmärrän kyllä niitä toisiakin. Ei tällainen klassikkokaan kaikkiin iske.
