Aleksi Mäkelän ohjaama Rööperi (2008) on kuvaus julmasta bisnesmaailmasta, joka ei anna armoa ihmisarvolle. Elokuva valaisee liike-elämän nurjaa puolta, ihmiskohtaloita, joille bisnes kääntää selkänsä.
Tomppa (Samuli Edelmann) ja Krisu (Peter Franzén) jengineen ryhtyvät myymään pimeää viinaa Rööperissä 1960-luvulla. Rikollisbisneksessä mikään ei ole varmaa, onhan sekin politiikkaa, ja päähenkilöt joutuvat kamppailemaan erilaisten ongelmien parissa.
Tomppa on elokuvan näkökulmahenkilönä kiltti ja lämmin mies, joka poukkoilee rikollisuuden ja rehellisen elannon välissä. Hän koittaa saada elämänsä kaidalle polulle useaan otteeseen, mutta ei siinä onnistu. Samuli Edelman näyttelee laimeasti ja turvallisesti, vaikka roolin kaari pysyykin kuosissa.
Krisu on elokuvan alussa cool jätkä ja jengin kingi. Hän pysyttelee rikollisbisneksessä sen ollessa ainoa paikka, jossa hän tuntee olevansa hyväksytty. Elokuvan loppuvaiheessa Krisu on sekoileva huumehörhö, joka tapetaan bisneksen uhrina. Peter Franzen tekee henkeäsalpaavan roolisuorituksen Krisuna, ja kyyneleet valuivat silmiin jatkuvasti nähdessäni huumeista pilalle menneen miehen, jota alussa niin ihailin. Mietin, minkälainen elämä mahtaa kaduilla nähdyillä pummeilla ja narkkareilla olla: mitä kaikkea he ovat tehneet?
Kari (Kari Hietalahti) on keski-ikäisenä miehenäkin äitinsä hemmoteltavana. Äidin kuoltua Kari jää yksin, ja hän löytääkin turvapaikan vankilasta: siellä on ruoka, asunto ja ohjelmaakin, siis elämän raamit.
Jasper Pääkkösen esittämä Korppu on toisen rikollisjengin epävarma pomo -liiankin epävarma. Jengin pomo ei yksinkertaisesti voi käyttäytyä niin epävarmasti kuten Korppu -varsinkin elokuvan alussa-, koska tuolla menetelmällä hän ei olisi pomo. Hänet iskettäisiin maahan nopeasti. Vika on mielestäni enemmän ohjauksellinen, kuin näyttelijäntyössä.
Elokuva velloo bisnesmaailman julman politiikan ja ihmisten kurjuuden välimaastossa, ja vaikka näkökulma onkin valittu henkilöiden yksityisessä elämässä, valinta jää epämääräiseksi. Elokuvan olisi pitänyt antaa ihmiskohtaloille enemmän tilaa, jotta elokuva olisi oikeasti kertonut Jostakin. Elokuvan teeman puristan turvattomuudesta, koska se leimaa sekä roolihenkilöitä että bisnesmaailmaa.
Elokuva antaa parhaimmillaan hyvät itkut ja ajattelemisen aihetta, pahimmillaan parit huonot naurut ja kommentin ”oli se iha ok. mitä syödään?”
(minä sain hyvät itkut ja ajattelemisen aihetta)
