Sam Peckinpah on ohjaaja, jonka nimen kuuleminen tuottaa monen mielessä automaattisesti jonkinlaisia kuvia. Pitkiä hidastuksia, äjien äijiä ja verta. Auts. Hurjassa joukossa kasa ikääntyneitä lainsuojattomia suostuu ryöstämään meksikolaselle kenraalille aselastin. Isossa keikassa nojataan yhteistyöhön ja toveruuteen, ”erottaahan lojaalisuus ihmisen eläimestä”. Mutta miten tarinassa lopulta käy?
Hurja Joukko on, kuten myös Peckinpahin aikaisempi ”Viuhuvat luodit”, eräänlainen joutsenlaulu villille lännelle. Jenkkilänkkärin parhaat päivät olivat takana päin, ja leffa onkin wanhahtavan tunnelmansa lisäksi jo askel kohti elokuvan nykyistä olemusta. Verta lentää kuin Tarantinoissa konsanaan, ja äärimmäisen pitkitetyt hidastukset olivat uusi kerronallisesti uusi tuttavuus – jujuapa onkin ehditty sittemmin kuluttaa…
Hienot musat, rautaiset näyttelijät ja itsensä näköinen visuaalinen ilme tuovat hyvän ilmapiirin. Niin hienoa kuin meininki onkin, allekirjoittanut jäisi kaipaamaan juonelta enemmän. Kasa rikollisia, viuhuvia luoteja – puff. Fiilistely menee usein juonen edelle, mikä saattaa pitkästyttää jotakuta (kuten Pingutyyppiä). Loppuskene on ikimuistoinen, muttei korvaa junnailua.
Kaltaiseeni sivistymättömään moukkaan Peckinpahit eivät ole ikinä kolahtaneet erityisesti, vaikka vallankumoukselliselle kerronnalle nostan hattua ja kumarran syvään. Itse pidän miehen filmografian helmenä ”Viuhuvia luoteja”. Hurja joukko on äijäleffa henkeen ja vereen, ja moniin homma uppoaa kyllä. Kokeilla kannattaa, ellei väkivaltaisuus haittaa.
