State of Play (2009)

State of Playn palaset muodostavat yhden ison, mutta nerokkaasti pilkotun kuvion.

Joskus yleisönosastokirjoituksia lukiessa tuntuu siltä kuin osa kansalaisista pitäisi poliitikkoja jonakin aivan omituisena ihmistyyppinä. Ikään kuin ministerit ja kansanedustajat olisivat joko korkealla muiden kansalaisten yläpuolella, tahi sitten niin matalalla heidän alapuolellaan, ettei sen kuilun pohjaa edes voi tavallinen kuolevainen nähdä. State of Play saattaisi avartaa tällaisten ihmisten mielikuvaa poliittisista päätöksentekijöistä – vaikka leffan pääosassa onkin rähjäinen toimittajanrenttu ja hänen työpaikkansa, The Washington Globen toimitus.

State of Play pohjaa englantilaista tekoa olevaan tv-sarjaan vuodelta 2003. Lontoon kuhinasta rapakon taakse siirretty tarina kertoo omistautumisesta, skandaalista ja petoksesta. Toisin kuin Hollywood-rainoissa usein, State of Playssa ei edetä joka kohdassa täysin oppikirjojen mukaan. Esimerkiksi tarinan hahmot esitellään virkistävästi totutusta poiketen; Russell Crowen näyttelemän päähenkilön nimeä ei kuuluteta heti alussa, että: ”Terve, toimittaja Cal McAffery!” Sen sijaan hänet esitellään autonsa, vanhan sinisen koslansa, ja sen ämyreistä kaikuva kaamean renkutuksen kautta. Kun hän välipalaa rouskuttaen lyö romunsa oven kiinni ja marssii murhapaikalle poliisilauman läpi kahvi kourassaan, tiedämme sanomattakin, kuka hän on. Tämä mies on journalismin ammattilainen, rento tyyppi, jolla on lukemattomia ammatilleen tärkeitä suhteita.

Hyvissä elokuvissa ei koskaan tuoda esille mitään turhaa. State of Play on alussaan kuin sekoitus ainakin kolmea aivan eri palapeliä. Elokuvan ensimmäinen näyttämö on tuhruinen kuja, jolta löytyy kaksi ampumisvälikohtauksen uhria – pizzamies ja narkkari. Toinen näyttämö on metroasema, jolla Maria Thayerin esittämä hentoinen ja tyylikäs Sonia Baker kohtaa mystisen loppunsa. Toimittaja Cal McAffery alkaa tutkii ensimmäisen näyttämön tapausta, ja hänen nuori kollegansa, lehden omanarvontuntuinen blogisti, Della Frye (McAdams) keskittyy jälkimmäiseen. Mikä Sonia Bakerista tekee kuuman jutun, on kongressiedustaja Collins (Affleck), jonka Cal tuntee. Tämä poliitikonplanttu menee ja purskahtaa itkuun kesken lehdistötilaisuuden suloisen Sonian vuoksi. Vähitellen käy ilmi, että State of Playn palaset muodostavat vain yhden ison, mutta nerokkaasti pilkotun kuvion.

Lasileuaksi tituleeratun Ben Affleckin ensihetket elokuvassa ovat perin häiritseviä. Hän vaikuttaa rooliinsa turhan nuorelta ja poikamaiselta. Mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä oikeammalta valinnalta rooliinsa Affleck tuntuu. Siinä sivussa Della Fryen esittäminen tiukkapeppuisena pyrkyrinä ja feministinä kaihertaa sekin yhä vähemmän. Kuten Collins, myös Della kehittyy elokuvan aikana. Jos Dellasta siis saa pahoja viboja kohtauksessa, jossa hän yrittää nyhtää Calilta tietoja omaan juttuunsa, parempaa on siis tulossa. Ainut hahmo, jota on pakko rakastaa koko leffan ajan, on Russell Crowen renttukarismaa pursuava antisankari Cal. Vaikka hahmo on pohjimmiltaan hirveä klisee – kliseiseltä vaikuttaa myös elokuvan antama kuva lehden toimituksesta karrikoituine pilvenpolttajineen ja lemmikkiartikkeli-intoilijoineen – Crowessa on sitä jotain, mikä saa nielemään paljon höpöä uskottavana asiana. Hyvänä kakkosena karismaattisuudessa tulee lehden päätoimittajaa näyttelevä Helen Mirren. Mutta Mirrenhän voisi vaikka johtaa valtiota, kuten hänen performanssinsa jo The Queenissa todisti.

Mikä State of Playn loppupeleissä tekee hyväksi elokuvaksi, ei ole pelkästään onnistunut casting. Onnistuneiden näyttelijävalintojen lisäksi leffa tarjoaa yhden parhaiten kirjoitetuista tarinoista, joka panee näkemään inhimillisyyttä myös siellä, missä sitä ei välttämättä aina huomaa. Trillerinä State of Play on sujuva ja kiehtova, joskaan ei monien mielestä yhtä onnistunut kuin alkuperäinen tv-sarja. Itse nostaisin sen kuitenkin suoralta kädeltä samaan ajattomalla tavalla viihdyttävään jännäriryhmään Presidentin miehien ja Kluten kanssa.

Söpö
Ylläpitäjä, 689 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 30.04.2009
Katsottu: Teatterissa

Hienosti rakennettu poliittinen salaliittotrilleri, joka pomppaa vuoden kärkikastiin.

-Did we just break the law?
-Nope. That's what you call damn fine reporting

Se ei pelaa, joka pelkää kieroa poliittista peliä. Näin on ainakin Kevin Macdonaldin (The Last king of Scotland) ohjaamassa poliittisessa trillerissä State of Play, joka perustuu osittain Suomessakin nähtyyn BBC:n tuottamaan ”Valta pelissä” -tv-sarjaan. Tarinaa elokuvaan on ollut työstämässä mm. Tony Gilroy (Medusa-elokuvat, Michael Clayton) ja Matthew Michael Carnahan (Lion for Lambs, The Kingdom) ja tässä vaiheessa voin jo todeta, että varsin näpsäkän jännärin ovat miehet kirjoittaneet, mutta siitä lisää vähän myöhemmin. Alun perin State of Playn päärooleihin piti tulla Brad Pitt ja Edward Norton, mutta kumpikaan ei lopulta kiireiltään ehtinyt ja nyt hommat hoitavat Russell Crove ja Ben Affleck.

Toimittaja Cal McCaffrey (Crowe) saa yhdessä nuoren kollegansa Della Fryen (McAdams) kanssa tutkia erikoista kuolemien sarjaa, jossa huumeaddikti, pizzalähetti ja nuori nainen ovat tulleet mystisesti tiensä päähän. Viimeiseksi mainittu paljastuu nopeasti kongressiedustaja Stephen Collinsin (Affleck) avustajaksi. Collins puolestaan on samaan aikaan aloittamassa tutkimusta erään suuryhtiön toimista maailmalla. Pian McCaffrey tajuaa, että selkkaukseen on sekaantunut väkeä enemmän kuin olisi tarpeen, ja lopulta ystävä ja vihollinen ovat saamassa melko saman aseman.

State of Play on mukavasti perinteitä noudattava poliittinen salaliittotrilleri, jossa jokainen on jälleen syyllinen, mutta jonka seassa on vain yksi todellisuus. Macdonald osaa luoda elokuvaansa jo hienossa avauskohtauksessa hienon tunnelman, joka korostaa mainiosti pala palalta avautuvaa mysteeriä. Onnistuneesti mitään ei tuoda tarjottimella katsojan eteen, vaan tarinan mysteeri avautuu sopivan rauhallisesti. Jännitystä tekijätiimi luo hienosti menetelmällä "kuka on lopulta kuka ja kehenkä voi lopulta luottaa", ja erityisesti puolivälin paikkeilla tapahtuva vaanimiskohtaus parkkihallissa saa pulssin sopivasti nousemaan.

Kuten tuli jo mainittua, Tony Gilroy ja Matthew Michael Carnahan ovat saaneet kynäiltyä erinomaisesti toimivan juonenpoikasen, jonka käänteet pääsevät yllättämään oikein mainiosti. Juonen kääntelyistä ei missään vaiheessa tule kuitenkaan ähkyä. Eikä State of Play yhteiskuntakritiikiltä välty, sillä Irakin sota, terrorismi ja korruptio ovat pelottavan aidosti tarinan taustalla. Kuvaaja Rodrigo Pierto saa Washingtonin hienosti mukaan tarinaan, vaikka Valkoinen talo nyt tuppaakin näkymään useassa kohtauksessa.

Näyttelijät tekevät myös hyvää työtä. Russell Crowe on jälleen elementissään renttuna, mutta päättäväisenä toimittajana, joka joutuu keskelle uransa erikoisinta juttua. Paljon parjattu Ben Affleck tekee yhden uransa hienoimmista rooleista kahden tulen väliin joutuvana polittikkona. Rachel McAdams tekee myös näpsäkän roolin aloittelevana toimittajana. Helen Mirren suoriutuu jälleen vakuuttavasti tiukasta ja nopeita tuloksia haluavan pomon roolista. Pienessä roolissa nähtävä Jason Bateman on vähällä varastaa koko show:n entisenä PR-miehenä, joka heittää pari osuvaa repliikkiä Amerikan hallitsijoille.

Kokonaisuutena State of Play on erinomainen ja hienosti rakennettu poliittinen salaliittotrilleri, joka pomppaa vuoden kärkikastiin. Hienoa nähdä, että tämän tyylisiä jännäreitä vielä tehtaillaan, jopa suuren yleisön tietoon valkokankaille asti. Pelataankohan Suomessa vastaavaa peliä?

andy
Käyttäjä, 327 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 03.05.2009
Katsottu: Teatterissa