Kalteva torni (2006)

Kun kärsii jakomielitaudista ulkopuoliset tulkkaavat, mutta siitä huolimatta matka jatkuu omien pään sisäisten vinkeiden mukaan. Mutta rajat tominnalle tulevat ulkopuolisilta. Jos on pakolainen itse pyristelee, mutta rajat vapaalle toiminalle tulevat säädöksistä ja asenteista. Jos on vanha mutta mieli nuori, rajat käyttäytymiselle tulevat totutuista tavoista.
Siinä Kaltevan tornin teemat – tosin pääosaan nousee mielen tauti. Muut rajoittavat tekijät ovat sivuosamausteina elokuvassa.

Mitä ihmettä! Hyvä Timo Koivusalo-leffa? Ei vaan hyvien näyttelijöiden leffa. Martti Suosaloa on ylistetty, eikä turhaan. Seela Sella sympaattisena vanhuksena pistää itsensä likoon itseironisena hahmona.
Kalteva torni on täysin Suosalon varassa. Pohjalla oleva käsikirjoitus eri asteisista ja eri instanssien asettamista rajoitteista toimii, mutta lähellä on paha kaseikkoon meno.

Sietämätön hissimusiikki. Kun leffaa on tehty pieteetillä parissakin maassa, niin päälle läjäytetään Koivusalon mestaroima kylämusiikki. Käsittämätöntä. Eikö ohjaaja voisi vapauttaa suitsia sen verran että antaisi draamankaaresta jotain ymmärtävien muusikkojen tehdä työnsä. Hissimusiikki sopii päälle kuin kukkaleninkimummolle HIM-tatuointi.
Toinen paha yskös tulee sanasukkeluuksista. Pekon aikaan ja tapaan ne istuivat mutta kun tulee tunne, että kohtaus on rakennettu vain sen takia että joku sanallinen neronleimaus saadaan istutettua elokuvaan, niin jälleen draamankaari notkahtaa. Ei edes Suosalo saa pelastettua tilannetta jossa suuhun on istutettu parsi kuten ”Tulen perästä” jatkuen kanssanäyttelijän sanomana ”Perästähän me kaikki tullaan.” Teini hihittäisi jos olisi katsomossa, muut ristivät sormensa ettei vastaavia tulisi enää vastaan sinänsä hyvässä elokuvassa.

Kaltevasta tornista on saatu aikaan kaksijakoinen elokuva. Kokonaisuutena se on hyvä mutta käyrä nousee räikeistä kämmipiikeistä joista ohjaaja ei tunnu pääsevän eroon. Eikä parannus vaatisi muuta kuin luopua draaman kohdalla Speden perinnöstä. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Komedian kohdalla voi jatkaa ihan rauhassa perinteitä ja omaa junttihuumorin viljelyä.

Kokonaisuus ratkaisee ja jälkitunne elokuvasta on hyvä. Ihmisläheinen tarina, jossa haastetaan vähän katsojaakin, iskee. Onnittelut näyttelijöille. Koivusalo - lost case.

Pisteet:
Arvosteltu: 28.01.2007
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Viljami
Ylläpitäjä
225 arvostelua

Martti Suosalo on mielisairaalapotilas Johannes Piipari. Johannes kärsii pakkomielteestä Pisan kaltevaa tornia kohtaan. Kallellaan seisominen, omien "kaltevien tornien" rakentelu, loputon kuvien katselu ja kinuaminen Italiaan ovat sivuoireina. Johanneksella on myöskin jakomielitauti. Toisin sanottuna Johanneksella on kaksi persoonaa; toinen on sulkeutuneenmpi ja hiljaisempi kun taas toinen on vauhdikkaampi ja paljon äänessä ja alati höpöttävä. Heikompi puoli yleensä kuulee ääniä toiselta puolelta. Nämä äänet ovat usein vahvaäänisiä komentoja, moitteita, käskyjä ja joskus täysin turhaa suunsoittoa. Kun Johannes kuulee, että hänen tyttärensä Suvi (Siiri Suosalo) aikoo mennä mumminsa Elsan (Seela Sella) kanssa Italiaan, haluaa tietysti Johannes mukaan. Johannes varaa liput omatoimisesti samaan hotelliin ja tulee perässä Italiaan. Tapahtumaketjujen sarja voi alkaa, kun Johannes seikkailee Italiassa milloin missäkin ja kutakin auttamassa. Johanneksen muistikatkot ovat myös ongelmana.

Timo Koivusalon ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama elokuva on lämminhenkinen draamakomedia, jonka pinnan alla muhii kuitenkin jotain vakavampaa. Koivusalo on ollut aikaisemmin mielisairaalan hoitajana. Jollei elokuvasta, muuta saisikaan irti, ainakin se korjaa monen ihmisen käsitystä mielisairaista. Elokuva kuvaa mielisairaita positiivisessa valossa. Päähahmo Johannes on hyvin mielenkiintoinen hahmo ja hyvin rakennettu. Johannes menee kahden persoonansa kanssa välillä hieman ristiin, mutta osoittaa silti älykkyyttä ja kykyä katsoa asioita eri kantilta. Martti Suosalon näyttelijäsuoritus on huiman hyvä: sympaattinen, ilmeikäs, hillittömän hauska ja realistisena pysyvä. Suosalo saakin hyödyntää lähes koko mahtavaa tunneskaalaansa. Kalteva torni on nimittäin niitä elokuvia, jotka rakentuvat päähahmonsa ympärille. Suosalon Johannesta ei kadoteta kuvasta, vaan tämän tapahtumia, kuljeskelua ja jopa ajatuksia seurataan tarkkaavaisesti koko elokuvan ajan. Johanneksen agressiivisempaa puolta kuunnellaan tämän mielen kautta, ja täytyy myöntää, että on
todella onnistunut oivallus. Välillä Johannes puhuu toisen komentelevan ja välillä rumia puhuvankin puolensa kanssa ikään kuin tämän kanssa tapellen. Nämä tälläiset hetket ovat varsinaisia huumoripaukkuja, mutta mihinkään Me kaksi & Irene-tyyliin ei sorruta.

Seela Sella Elsan roolissa on raikkaan luonteva ja hyvin (lue: aidosti) kirjoitettu mummohahmo. Risto Salmi Johanneksen huonetoveri Leo vetää roolinsa loistavasti ja taatulla energialla. Onnistunut ja hauska sivuhahmo kun on. Sitten taas elokuvan lapsihahmo Suvi (Siiri Suosalo) on tyypillisen tihrusilmätyllerön karikatyyri, jonka suuhun mahdutetaan pelkkiä tuhanteen kertaan kuultuja latteuksia.

Kalteva torni hyödyntää hahmojaan nerokkaasti. Aluksi vain statistiksi jäävä Liisa Kuoppamäki Suvin äidin roolissa nouseekin keskivaiheilla tarinan kannalta tärkeään asemaan. Nerokasta!
Kuitenkin tarinassa on puutteitakin. Varsinkin vähän jälkeen keskivaiheen mukaan ilmaantuu turhauttava täysin rautalangasta väännetty selittely, joka selkeyttää Johanneksen persoonaa liaaksikin. Johannes on mielenkiintoinen hahmo, joka voi herättää keskustelua ja tätä erikoista hahmoa voi tulkita monella eri tavalla. Elokuvan ainoan tönkön näyttelijäsuorituksen tekevä Mats Långbacka menee sitten ja sössii homman surutta itselleen täysin väsätyssä turhassa rautalangasta väännetyssä kohtauksessa. Typerää!

Elokuvan nimihän on Kalteva torni, joten miksei tätä hyödynnetä ollenkaan? Ennen italiaan lähtöä elokuva lupailee jotain mahdollista Johanneksen innostumista tai muuta kaltevan tornin nähdessään, mutta ei! Itse kaltevaa tornia ei näytetä kuin valokuvissa ja lopun viiden sekunnin kohtauksessa. Moni katsoja olisi varmasti mielellään seurannut Johanneksen reaktiota, innostumista tai käyttäytymistä nähdessään kaltevan tornin.

Myös musiikki on täysin hukattu osuus. Taustalla soi vain yhdentekevää, unohdettavaa turhanpäiväistä iskelmähumppaa. Jonkinlaisen scoren tai tehokkaamman ääniraidan elokuva olisi tarvinnut.

Timo Koivusalo ohjaa perusvarmasti, tyytyessään helppoihin ratkaisuihin, mutta välillä jotain tyylikikkoja hän kyllä käyttää. Onneksi.

Loppupuolella elokuva ottaa synkemmän asteen ja samalla sekavamman käsittellessään Johanneksen ongelmia pakolaisten ja oman mielensä kanssa. Tosin tälläinen ratkaisu on ehkä hieman pirstaleinen ja sekavasta, mutta ainakin se vaatii keskittymistä.

Elokuva runsaista puutteistaan huolimatta viihdyttää mainiosti ja vakavaa aihettaan se käsittelee lämpimällä ja hurtilla huumorilla. Erinomainen huumori on mahdollisesti elokuvan onnistuneinta antia.

Kalteva torni ei Italia-seikkailuistaan huolimatta sorru hillittömään ihmissuhdekolarointiin, vaan tämä pidetään hienovaraisemmalla asteella ja näin elokuva on erittäin elämänmakuinen monelta kantiltaan. Välillä elokuvasta tosin paistaa liiaksi läpi suomalaisen elokuvan vaatimattomuus.

Uudesta kotimaisesta elokuvasta ei ole mestariteokseksi; Kalteva torni sisältää monia puutteita, mutta se kiipeää plussan puolelle muun muuassa vakavan aiheensa, lämminhenkisyytensä, elämänmakuisuutensa, hauskuutensa ja Suosalon loistavan roolisuorituksen ansiosta.

nimimerkki: Ray Luonnonvoima

Pisteet:
Arvosteltu: 05.11.2006
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Ray Luonnonvoima
Käyttäjä
5 arvostelua