Kun kärsii jakomielitaudista ulkopuoliset tulkkaavat, mutta siitä huolimatta matka jatkuu omien pään sisäisten vinkeiden mukaan. Mutta rajat tominnalle tulevat ulkopuolisilta. Jos on pakolainen itse pyristelee, mutta rajat vapaalle toiminalle tulevat säädöksistä ja asenteista. Jos on vanha mutta mieli nuori, rajat käyttäytymiselle tulevat totutuista tavoista.
Siinä Kaltevan tornin teemat – tosin pääosaan nousee mielen tauti. Muut rajoittavat tekijät ovat sivuosamausteina elokuvassa.
Mitä ihmettä! Hyvä Timo Koivusalo-leffa? Ei vaan hyvien näyttelijöiden leffa. Martti Suosaloa on ylistetty, eikä turhaan. Seela Sella sympaattisena vanhuksena pistää itsensä likoon itseironisena hahmona.
Kalteva torni on täysin Suosalon varassa. Pohjalla oleva käsikirjoitus eri asteisista ja eri instanssien asettamista rajoitteista toimii, mutta lähellä on paha kaseikkoon meno.
Sietämätön hissimusiikki. Kun leffaa on tehty pieteetillä parissakin maassa, niin päälle läjäytetään Koivusalon mestaroima kylämusiikki. Käsittämätöntä. Eikö ohjaaja voisi vapauttaa suitsia sen verran että antaisi draamankaaresta jotain ymmärtävien muusikkojen tehdä työnsä. Hissimusiikki sopii päälle kuin kukkaleninkimummolle HIM-tatuointi.
Toinen paha yskös tulee sanasukkeluuksista. Pekon aikaan ja tapaan ne istuivat mutta kun tulee tunne, että kohtaus on rakennettu vain sen takia että joku sanallinen neronleimaus saadaan istutettua elokuvaan, niin jälleen draamankaari notkahtaa. Ei edes Suosalo saa pelastettua tilannetta jossa suuhun on istutettu parsi kuten ”Tulen perästä” jatkuen kanssanäyttelijän sanomana ”Perästähän me kaikki tullaan.” Teini hihittäisi jos olisi katsomossa, muut ristivät sormensa ettei vastaavia tulisi enää vastaan sinänsä hyvässä elokuvassa.
Kaltevasta tornista on saatu aikaan kaksijakoinen elokuva. Kokonaisuutena se on hyvä mutta käyrä nousee räikeistä kämmipiikeistä joista ohjaaja ei tunnu pääsevän eroon. Eikä parannus vaatisi muuta kuin luopua draaman kohdalla Speden perinnöstä. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Komedian kohdalla voi jatkaa ihan rauhassa perinteitä ja omaa junttihuumorin viljelyä.
Kokonaisuus ratkaisee ja jälkitunne elokuvasta on hyvä. Ihmisläheinen tarina, jossa haastetaan vähän katsojaakin, iskee. Onnittelut näyttelijöille. Koivusalo – lost case.
