Kirjoitetut vastaukset
-
Artikkelit
-
Kuten mainitsinkin, olen kuunnellut paljon äänikirjoja. Viimeisin loppuun asti saamani oli Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818, joka olikin hyvin valaisevaa ja historian harrastajan näkökulmasta kiehtovaa luettavaa. Frankensteinia pidetään usein ensimmäisenä tieteiskirjana, ja mielestäni ihan perustellusta syystä. Vaikka vanhemmassa kirjallisuudessa on jälkikäteen nähty tieteiskirjallisuuden aineksia sikäli, että niissä yritetään kuvitella, millainen tulevaisuus voisi olla, niin Frankensteinissa Shelley hyvin selvästi hylkää yliluonnollisen kauhun ja pyrkii tarjoamaan luonnontieteellisen selityksen kauhuilleen. Yksi hahmoista jopa sanoo suoraan, ettei nyt ole kyse kummitusjutuista vaan totisimmasta todesta.
Frankensteinia on kutsuttu myös ensimmäiseksi nuortenkirjaksi, ja kieltämättä siinä on lajityypille ominaisia aineksia. Hirviö on ainutlaatuinen, valtavan lahjakas ja hyväntahtoinen olento, jonka erilaisuutta ympäristö ei kuitenkaan kykene hyväksymään, ja tämä täyttää otuksen vihalla ja kostonjanolla. Ainakin nykyajan lukijan silmään hirviö onkin enemmän sankari ja uhri kuin roisto. Shelleyn näkökulma sen sijaan on ambivalentimpi, ja luomuksensa hylkäävä Victor Frankenstein kuvataan lähinä traagisena sankarina, jonka lahjakkuus ja kunnianhimo koituvat lopulta hänen kohtalokseen. Hirviö nähdään vastaavasti luonnonoikkuna, jonka tuhoutuminen on lopulta kaikkien etu, jopa olennon itsensä. Täysin vaille sympatiaa ei kuvatusta jätetä, ja örmyn näkökulmasta kerrotut kohtaukset ovat kirjan mukaansatempaavimpia ja sydäntäsärkevimpiä. Frankensteinin kärsimykseen en osannut samaistua, sillä mies on täysi mulkku. Pidin myös alun Jäämerelle sijoittuvasta prologista, joka alustaa salaperäisen ja melodramaattisen tunnelman onnistuneesti.
Kirjan keskeiseksi sanomaksi tuntuisi nousevan se, ettei ihmisen parane luulotella itsestään liikoja ja omaksua Jumalan roolia. Kirjan voikin nähdä perinteisenä varoituksena hybriksen vaaroista, mutta tieteelliseen aikakauteen päivitettynä. Pessimismi ja maailmantuska, tieteen kyvyttömyys ratkaista elämän ja ihmisyyden syvimpiä ongelmia ja murheita, ovat pysyneet tieteiskirjallisuuden tärkeinä teemoina vielä 2000-luvullakin.
Frankensteinin suurimpana ongelmana pidän hirviön epämääräisyyttä. Shelley ei missään vaiheessa määrittele hirmun voimia kunnolla, ja vaikka otuksen synnylle annetaan naturalistinen selitys, on olento toimintansa puolesta kuitenkin käytännössä yliluonnollinen. Otus esimerkiksi löytää V. Frankensteinin ongelmitta aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tarinassa kuljetaan eri puolilla Eurooppaa ja taitetaan tuhansien kilometrien matkoja tiettömässä erämaassa. Hirviöllä on myös kyky ilmestyä varoittamatta paikalle ja hiippailla halki puolen Euroopan sivullisten huomaamatta, vaikka Shelley toisaalta korostaa hirviön olevan valtavan suuri ja hirvittävän ruma.
Itse olen viime päivinä kuunnellut Tasmin Archerin kappaletta ”Sleeping Satellite”. Olen sen olemassaolosta ollut tietoinen jo aiemmin, mutta innostuin toden teolla vasta nyt. Hieno ja omaperäinen kappale, joka mielestäni edustaa näiden 90-luvun alun pop-soul-funk-elektro-viritelmien (Level 42, The Brand New Heavies, Incognito jne.) selvää kärkeä. Jännää on pohtia sitäkin, että Archer oli kappaleen julkaistessaan nuorempi kuin minä nyt, mutta nykyään jo likipitäen eläkeiässä. Archer oli muuten duunaritaustainen ja oli ennen muusikonuraansa työskennellyt teollisuustöissä ja kirjurina.
Brandohan teki saman tempun myös ”Ilmestyskirja. Nytin” kuvauksissa. Hän ei ollut lukenut käsikirjoitusta eikä romaania, johon elokuva perustui, mutta otti silti tähtitieteellisen taksan. Brandon hahmosta eversti Kurtzista oli kaavailtu fyysisesti pystyvää erikoisjoukkojen sotilasta, mutta Brando oli pestaamisensa ja kuvauksien välissä lihonut todella ylipainoiseksi, joten hahmosta päätettiinkin tehdä barbaarinen voimanpesä. Brando puettiin mustiin, hänestä kuvattiin lähinnä vain kasvoja ja niitäkin himmeästi valaistussa tilassa. (Tosin Redux-leikkauksessa on mukana myös kohtaus, jossa Kurtz saapastelee auringonvalossa ja lukee Time-lehteä.)
Koska Brandoa oli tosiaan varaa pitää kuvauspaikalla vain muutama päivä, hänelle oli turha opettaa käsikirjoitusta. Sen sijaan näyttelijät improvisoivat joka päivä kohtauksia, jotka enimmäkseen koostuivat Brandon mahtipontisesta tajunnanvirrasta ja synkeästä ilmehdinnästä. Myös elokuvan loppu piti panna uusiksi, sillä rapakuntoinen Brando ei kyennyt näyttelemään alkuperäisten suunnitelmien mukaista loppua. Lisäksi Brando inhosi Dennis Hopperia ja kieltäytyi näyttelemästä tämän kanssa samassa kohtauksessa, vaikka Hopperin hahmo periaatteessa oli jonkinlainen Kurtzin hovinarri ja oletettavasti siis varsin läheinen avustaja.
Minun nähdäkseni Episodin klikkiotsikot poistettiin jo sivun ylälaidasta. Nyt ne ovat Leffatykin omia uutisia. Sinänsä tietysti vähän höpsöä, että samoja mainoksia mainostetaan kolmeen kertaan, joista kaksi koko ajan näkyvissä: yläpalkissa, etusivulla ja oikeassa sivupalkissa. Ehkä tuonne ihan ylös olisi järkevämpää nostaa vaikkapa tällä hetkellä leffateattereissa pyörivät filmit?
Mä olen nyt miettinyt muutaman päivän tätä etusivua ja harmittaa, kun uutiset ovat niin korostuneesti esillä. Leffatykin varsinainen houkutus on kuitenkin aina ollut siinä, että taviskin voi olla leffakriitikko, ja muistaakseni sivustoa jopa mainostettiin aikanaan tuonsisältöisellä mainoslauseella.
Voisiko etusivua rukata vaikka niin, että siinä näkyisivät isoina nostoina ensin 10 uusinta arvostelua (elokuvat ja sarjat) ja niiden perästä 10 uusinta uutista. Sivupalkissa siten 5 uusinta keskustelua, 5 uusinta kommenttia, 5 sarja-arviota, 5 elokuva-arviota, 5 uutista ja Episodi-laatikko? Tämä antaisi käyttäjien tekemälle sisällölle paremman näkyvyyden, ja se käyttäjien tekemä sisältö on kuitenkin Leffatykin mielestäni olennaisin sisältö.
Ovatkos vanhat kommentit muuten tulossa jollain aikataululla näkyville? Tyhjät kommentit (pelkät pisteytykset) on mielestäni turha listata tuolla tavalla erikseen. Toki niistä voidaan jonkinlainen luettelo ehkä tehdä, mutta kommenteissa niiden paikka ei ole vaan mieluummin jonkinlaisena tiiviinä taulukkona, jonka saisi auki vaikkapa klikkaamalla elokuvan saamien pisteytyksen keskiarvoa.
Pelimiehen tähdet taitavat olla graafisia hymiöitä, eli ne ”kirjoitetaan” samaan tapaan kuin teksti: ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️.
Ei tullut mieleen koettaa, vaikuttaako selain sivuston ulkoasuun. Käytän yleensä Firefoxia, ja sen kanssa rivinvaihdot eivät tosiaankaan näy. Chromella näkyvät.
Täsmentäisitkö vähän, mitä tarkoitat, kun puhut ”nykyajan höllistä säännöistä” ja ”markkinoijien mielestä olennaisista” seikoista? En sano, että olisit väärässä, mutta olen utelias.
Tässä muutamia ajatuksia, joista osa on jo aiemmin mainittu muiden toimesta:
— BBcode ([i][/i], [movie][/movie] jne.) takaisin toimintaan. Tällä hetkellä sadoissa elokuva-arvosteluissa näkyy rikkinäistä koodia, mikä antaa erittäin huonon kuvan Leffatykin tasosta.
— Foorumille kirjoitetuissa viesteissä ei näy kappalejako muuten kuin rivinvaihtona. Tämä tekee varsinkin pitkistä viesteistä erittäin sotkuisen näköisiä, kun uuden kappaleen alussa ei ole edes sisennystä.
— Mahdollisuus esikatsella omia viestejä ennen julkaisua.
— Mahdollisuus muokata ja poistaa omat viestit. Poistetuista viesteistä voisi jäädä joku merkintä, jossa lukisi vaikkapa ”Sinä-ja-sinä päivämääränä julkaistu viesti poistettu sinä-ja-sinä päivämääränä.”
— Foorumiviestien pisteytys takaisin käyttöön. Plussat kannustavat kirjoittamaan perusteltuja ja asiallisia viestejä ja ylipäätään ovat keino pitää yllä yhteisöllisyyttä ja aktiivisuutta. On psykologisesti tärkeää, että keskustelija saa tiedon siitä, että muut ovat lukeneet hänen viestinsä. Tyhjille seinille on tylsä puhua.
— Elokuva-arvosteluihin voitaisiin lisätä myös pisteytystoiminto, jonka perusteella määrittyisi, missä järjestyksessä arvostelut näkyvät.
— Elokuvien pisteytykset ja kommentoinnit kuntoon mahdollisimman pian.
— Vanhan Leffatykin tyylinen tumma tausta oletukseksi. Valkoisen voi laittaa vaihtoehdoksi, jonka voi valita itse, jos siitä jostain syystä tykkää. Se olisi samalla hyvä keino erottautua Episodista, jonka ulkoasua nykyinen Leffatykki muistuttaa kiusallisen paljon.
— Oikeassa palkissa (Tuoreimmat pisteytykset, Tuoreimmat keskustelut jne.) on liikaa sisältöä. Viisi poimintaa kustakin kategoriasta riittäisi mielestäni hyvin. Niissä voisi olla myös joku vakituinen järjestys. Luontevin olisi mielestäni seuraava: Elokuvat, Sarjat, Keskustelut, Kommentit. Pelkkiä pisteytyksiä ei tarvinne nostaa etusivulle.
— Uutisia ei ole järkeä mainostaa Tuoreimmat-sivupalkissa, koska etusivu on joka tapauksessa omistettu niille. Kaiken lisäksi vielä sivun ylälaidassakin on vaakatasoon asetettu uutisspalkki, eli tällä hetkellä etusivulla on samat uutiset kolmeen kertaan, ja kaikilla muilla sivuilla kahteen kertaan. Ei näin.
— Etusivu on liian pitkä. Varsinkin kun sen alaosassa kaiken lisäksi on Vanhemmat artikkelit -painike, jota painamalla saa halutessaan lisää tilpehööriä näkyville. Kymmenen uutista kerralla olisi mielestäni varsin riittävä.
— Sivun alalaidassa änkyvään tummansiniseen laatikkoon voisi lisätä Alueet-sarakkeen alle foorumin.Kehuja:
— Yläpalkki taisi aluksi mainostaa Episodia? Tuo uusi, sivun oikeassa reunassa näkyvä Episodi-portaali on paljon parempi. Nyt siinä on myös selvästi merkitty, että laatikon sisältö liittyy juuri Episodiin eikä Leffatykkiin. Kiitos tästä uudistuksesta.
— Kiitokset myös siitä, että palautteeseen on vastattu foorumilla.Vaikka tässä onkin tullut esitettyä paljon kritiikkiä, niin on kuitenkin hyvä, että Leffatykkiä uudistetaan ja päivitetään. Ei ole mielestäni tarpeen haikailla takaisin sitä vanhaa käyttöliittymää. Tärkeää olisi tehdä mahdollisimman nopeassa tahdissa uudistuksia tähän uuteen Leffatykkiin, jotta se ei jää roikkumaan keskeneräisenä pitkäksi aikaa.
Kysyn vielä, että olisiko meikäläisen mahdollista saada moderaattorinoikeudet myös tähän uuteen käyttöliittymään? Mielestäni oli kuitenkin aika hyödyllistä, että oli edes yksi Leffatykkiä aktiivisesti käyttävä henkilö, jolla oli mahdollisuus muokata ja poistaa julkaistua sisältöä (sekä foorumin että arvioiden puolella).
Olen viime aikoina katsellut elokuvia harmillisen vähän. Ei oikein ole aikaa, kun teen tällä hetkellä kolmea työtä, joista kaksi osa-aikaisia ja kolmas kokopäiväinen. Töiden puolesta (henkilökohtainen avustaja) kävin viime viikon torstaina elokuvateatterissa katsomassa ”John Wick IV:n”, joka oli mielestäni ihan kohtalainen väkivaltapläjäys, vaikken Wick-elokuvien mytologiaa olekaan koskaan kyennyt ottamaan erityisen vakavasti.
Viimeisin omasta aloitteestani katsomani elokuva oli pahamaineisen kamppailulajispesialisti Godfrey Hon ohjaama ”Magnificent Natural Fist”, jonka juonen olen jo ehtinyt pitkälti unohtaa. Aika usein näissä kung fu -elokuvissa putoaa jossain vaiheessa kärryiltä, mutta MNF taisi tehdä ennätyksen siinä, miten nopeasti kärryiltäputoaminen tapahtui. MNF on myös niitä elokuvia, jotka täytyy ehdottomasti katsoa englanniksi jälkiäänitettynä versiona. Täysin älyvapaan ääninäyttelyn ja dialogin yhdistyminen jo sinänsä järjettömään juoneen ja visuaaliseen ilmeeseen on Ö-luokan kung fu -elokuvien suola. Olisi valehtelua kiistää, ettenkö olisi nauttinut.
Työskentelen osa-aikaisesti henkilökohtaisena avustajana, ja yksi asiakkaistani tykkää kovasti hevimetallista. Kävimme eilen Hyvinkään rock-festareilla, missä esiintyivät muun muassa Lördi, Steven and the Seagulls ja Pantera. En itse ole mikään festari-ihminen, ja eilen sattui lisäksi olemaan todellinen koiranilma. Satoi ja oli muutenkin kylmä, joten en saanut elämyksestä kauheasti irti.
Ainoastaan Panteran esitys lämmitti vähän lähinnä Phil Anselmon lauluäänen ja karisman ansiosta. Kun Anselmo huusi, se kuulosti mahtavalta. Kun Anselmo lauloi melodioita, se kuulosti aivan kauhealta. Keikan loppupuolella tuli Black Sabbathin ”Planet Caravan”, joka oli kai tarkoitettu tunnelmalliseksi ja unenomaiseksi hetkeksi ennen loppuhuipennusta (”Walk”, ”Cowboys from Hell”). Laulusuoritus meni täysin nuotin vierestä, ja kävinkin biisin aikana palauttamassa kaljatölkkejä, joista maksettiin muhkea 1 €:n pantti. Tienasin tällä tavalla 25 euroa ylimääräistä, vaikka siellä taisikin olla joku sääntö, jonka mukaan yksi henkilö sai palauttaa enintään 5 tölkkiä, mutta milläs sellaista valvoo kun palautuspisteitäkin oli useampi.
Kummastusta herätti myös Anselmon asukokonaisuus: ei kenkiä, šortsit ja lyhythihainen turtleneck. Viimeisen biisin jälkeen Anselmo totesi, että onpas täällä kylmä (Suomen kesä klo 24) ja että mä alan olla jo aika vanha mies, lauloi (jälleen nuotin vierestä): ”and she’s buying a stair-fucking-way…” ja poistui lavalta.
Työpäivästä tuli sangen pitkä (lähes 17 tuntia), eli heräsin vasta noin tunti sitten. Tällä hetkellä kuuntelen Pääkallon ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa pitkäsoittoa, joka kantaa yhtyeen nimeä. Kyseessä on rautalankaa ja kauhurokkia yhdistelevä orkesteri. Konsepti on niin omaperäinen, ettei selkeää vertailukohtaa ole ihan helppo löytää. Musiikkityylissä on ehkä jotain samaa kuin Viikatteen varhaistuotannossa, ennen kuin yhtye siirtyi iskelmämetalliin. Sanoituksista tulee mieleen Kummitus.
Luin pitkään lähinnä vain novelleja ja tietokirjoja, mutta viimeisen vuoden aikana olen innostunut kuuntelemaan klassikkoromaaneja äänikirjoina. Työssäni ajan paljon autoa, joten minulla on joka päivä useita tunteja aikaa kuunnella kirjoja. Toissapäivänä sain loppuun Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista.
Kirja tunnetaan tietysti parhaiten rasismin ja rotuerottelun kritiikkinä, jollaisena se onkin varsin pureva ja mieleenpainuva. Mielestäni kirjan teho ei kuitenkaan suoraan perustu sen poliittiseen sanomaan vaan lapsen näkökulmaan. Vaikka kirjassa käsitellään monia raskaita ja surullisia aiheita (vammaisuus, yksinäisyys, syrjintä, väkivalta, seksuaalirikokset), on yleissävy lämmin, humoristinen ja viaton. Elämä on kertojahahmolle jännittävä seikkailu, maailma ihmeellinen paikka tutkittavaksi. Ennen kaikkea näenkin kirjan kasvutarinana ja kertomuksena siitä, kuinka lapsi ymmärtää etteivät hänen ihailemansa aikuiset ja hänen rakas lapsuuden kotipaikkakuntansa olekaan niin virheettömiä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Lapsi todistaa kauhuja mutta on niistä ulkopuolinen eikä täysin niitä edes ymmärrä, ja siksi kirjan poliittinen viesti ei tunnu saarnaavalta vaan lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.
Kirja on myös aivan hämmästyttävän hyvin kerrottu. Olen itse mielestäni varsin hyvä kirjoittaja, ja lukiessani siksi usein ajattelen, että jos vain olisin keksinyt saman tarinan, osaisin helposti kirjoittaa sen paremmin. Nyt tulin kuitenkin aidosti kateelliseksi, niin harkittua ja hallittua on Harperin kerronta. Varsinkin kertojahahmo, poikatyttö Scout, on kirjan lukemisen jälkeen samaistuttava ja todentuntuinen — ihan kuin hänet olisi itse tuntenut omassa lapsuudessaan. Lama-ajan Alabaman miljöö on kuvattu elävästi ja tarkkanäköisesti.
Ainoa motkotuksen aihe on, että Scoutin isä Atticus Finch on kuvattu vähän liiankin virheettömänä ja viisana hahmona. Toisaalta hahmo nähdään isäänsä jumaloivan lapsen silmin, mikä tekee hahmon ihannoidusta kuvauksesta hiukan helpommin sulatettavan. (Olen kuullut, että muutama vuosi sitten romaanina julkaistussa luonnosversiossa ”Kaikki taivaan linnut” vanhoille päivilleen ehtinyt Atticus paljastuu kärttyisäksi vanhaksi mulkeroksi.) Lisäksi mustaihoisia henkilöhahmoja (palvelijatar Calpurnia ja raiskauksesta aiheetta syytetty Tom) ei kehitellä niin pitkälle kuin valkoisia, mikä syö kirjan tematiikalta hiukan tehoa.
Kaikkinensa kuitenkin erinomainen teos, jota ehdottomasti suosittelen kaikille luettavaksi. En yleensä itke kirjoja lukiessani (tai kuunnellessani), mutta Leen kirjalle tuli vetisteltyä useampaan kertaan.
