En ole kuukausiin jaksanut kirjoitella, mutta tässä lyhyt katsaus 1980-luvun väliinputoaja-Bondeihin.
Älä kieltäydy kahdesti (1983)
Connery palasi Bondin rooliin vielä kertaluontoisesti 1980-luvun alussa. Väljähtäneisiin ja kaavamaisiin myöhäis-Mooreihin verrattuna Älä kieltäydy kahdesti on piristävää vaihtelua. Elokuva on komediallinen ja itseironinen mutta ei kuitenkaan samanlainen puskafarssi kuin Kuuraketti tai Mustekala.
Connery on rooliinsa aivan liian vanha, mutta onnistuu joka tapauksessa vaikuttamaan huomattavasti Moorea dynaamisemmalta. Viisaasti elokuva ei myöskään esitä, että Bond olisi edelleen uransa huipulla, vaan tarinaa isketään uransa ehtoopuolelle ehättäneen agentin raihnaisuudesta. Pääjuoni on sopimusteknisistä syistä sama kuin Pallosalamassa, valitettavasti. Mieluummin tämän silti katsoo kuin täysin överisti rönsyilevän 1960-luvun version.
Klaus Maria Brandauer tekee Bond-elokuvien parhaimpiin nousevan pahisroolin. Pintapuolisesti itsevarma ja mahtava rikollisnero, joka ei kuitenkaan kykene peittämään omaa mustasukkaisuuttaan ja epävarmuuttaan. Muiden Conneryn Bondien tapaan 007 ei tässäkään elokuvassa varsinaisesti vakoile tai tee tiedustelutoimintaa vaan saapuu paikalle ja ilmoittaa itsensä pahikselle, mistä seuraa kukkotappelua ja ”minä tiedän että sinä tiedät” -pelejä. Käsiä kärventävä ydinsotavideopeli on näistä alfaurosten mittelöistä yksi mieleenpainuvimpia ja humoristisimpia.
⭐⭐⭐✩✩
007 vaaran vyöhykkeellä (1987)
Timothy Daltonin tulkitsema 007 on elokuva-Bondeista lähimpänä Flemingin romaanien hahmoa, ristiriitainen ja epämääräistä tuskaa sisällään hautova kylmäverinen tappaja. Vastaavaan suuntaan sarjaa oli uudistettu jo 1960-luvun lopulla George Lazenbyn aikoihin. Pääpiirteissään sama kaava on toistunut koko Bond-saagan ajan aina näyttelijän vaihtuessa: komediallisemmat veijarit ja realistisemmat murjottajat vuorottelevat.
Periaatteessa pidän Vaaran vyöhykkeestä, mutta käytännössä sen käsis on rönsyissään sekava eikä jännite tahdo kantaa loppuun asti. Dalton on myös mielestäni Bondin näyttelijöistä se, joka selkeimmin epäonnistui roolissa. Katsoja kyllä näkee, mihin tekijät pyrkivät, mutta lupaukset jäävät osittain lunastamatta. Flemingin romaaneissa Bond on tarkoituksellisesti hiukan lattea hahmo, vähän kuin komedian straight man, neutraali tarkkailija överissä agenttimaailmassa. Elokuvassa tällainen hahmo väkisinkin jää lattean tuntuiseksi.
Vaaran vyöhykkeellä ei myöskään katkaise napanuoraansa tarpeeksi vahvasti. Vakavamman aineksen kyljessä on edelleen kaikenlaisia hassunhauskoja härveleitä, poikamaista kohellusta ja muuta perinteisempää Bond-kuvastoa. Hyvänä puolena todetakoon, että täysin järkiheiton Kuoleman katseen jälkeen Vaaran vyöhykkeellä palautti Bondin takaisin tosimaailmaan. Mukana on pitkästä aikaa jopa vakoilua ja Bondin hahmossa ristiriitaisuutta ja pimeyttä.
⭐⭐⭐✩✩
007 ja lupa tappaa (1989)
Bond menettää toimilupansa, mutta mikäpä pahan tappaisi. Elokuva ei ole erityisen mieleenpainuva jos kohta ei kauhean huonokaan. Tolkuton juoni kerrotaan aivan liian vakavalla naamalla. Muistettavin yksittäinen piirre on hörhölahkoa pyörittävä Carlos Castanedaa muistuttava TV-evankelista.
Kylmän sodan loppuminen aiheutti identiteettikriisin, josta Bond kunnolla toipui vasta 2000-luvulla. Daltonilla kävi myös huono tuuri, kun ei saanut parempia käsikirjoituksia. Ajan oloon hänen tulkintansa olisi voinut kehittyä moniulotteisempaan suuntaan ja palaset loksahtaa kohdalleen. Conneryn ensimmäinen Bond oli keskinkertainen B-elokuva ja Mooren kaksi esikoista edustavat koko Bond-sarjan laarinpohjaa. Silti he nykyään ovat ikonisimmat Bond-näyttelijät.
Mooresta ei ollut kylmäveriseksi tappajaksi, vaikka hänestä yritettiin sellaista Bond-uransa alkupuolella leipoa. Myöhemmät elokuvat rakennettiin hänen vahvuuksiensa varaan ja niistä tuli heittämällä parempia. Myös Dalton olisi varmasti kyennyt tekemään roolista omansa, jos siihen olisi tarjottu mahdollisuus. Sen sijaan sarja ajautui vuosia kestäneeseen tuotantohelvettiin.
⭐⭐✩✩✩