Ihmisen uhkarohkeat ja jopa hullut pyrkimykset elämänsä parantamiseen ja pidentämiseen ovat olleet jo vuosikymmenten ajan populaarikulttuurissa supersuosittuja aiheita. Uhkakuvista on maalailtu jos jonkinlaista jännitettä niin kirjoihin, tv:seen kuin valkokankaallekin. Milloin biogenetiikan visioista on kasvanut koko perheen dinosaurusviihdettä ja milloin tilanteeseen sopivaa räiskintää. I am Legend vie katsojansa vuoden 2012 New Yorkiin, jossa vaeltaa enää vain Will Smithin näköinen hemmo koiran, aseen ja zombie-lauman kanssa… vai onko jäljellä sittenkin muita?
Yli vuosikymmenen tuotannossa ollut ja hiljalleen kypsynyt I am Legend on R. Mathesonin 60-lukulaisen samannimisen kirjan kolmas leffasovitus. Niin pääosanäyttelijästä kuin ohjaajasta ehdittiin käydä pitkä taisto, kunnes valinnat osuivat Will Smithiin ja Francis Lawrenceen. Tuotannon kiinnostus itse tuotteeseen, yhteen nykyaikaisten zombie- ja vampyyritarinoiden ”esi-isään”, on ollut sen sijaan vahvaa koko tuotantosekamelskan ajan. Ja hyvinpä kassamagneetti lopulta rahat takaisin sijoittajilleen palautti.
Elokuvan lähtökohta eli Will Smith yksin CGI-eläinten, zombien ja yleensäkin koko tehostemaalatun New Yorkin keskellä on täynnä vaanivia sudenkuoppia. Onneksi pahat mielikuvat halpaa läppää heittävästä Willistä voidaan työntää heti alkuun roskakoppaan. Arsi ei ole nimittäin koskaan nähnyt ysärileffojen räppäävää raikulipoikaa näin väkevässä vireessä! Smith saa vuodet zombie-rotua pakoilleeseen hahmoonsa juuri sen verran epätoivoa ja taisteluntahtoa, minkä yhteen keskeiseen hahmoon nojaava käsikirjoitus vaatiikin. That’s the way to go!
Tehosteryhmälle ei tarvitse huudella kannustus- ja ylistyshuutoja millään kielellä. On käsittämätöntä, että näin kätevästi omissa tulevaisuusvisioissaan rullaavassa stoorissa suurin kompastuskivi voi olla 2000-luvun tehostetekniikka. Pahimmillaan leffan katselu tuntuu tietokonepelin katselulta, ja vieläpä tietokonepelin, joka ei todellakaan edusta uusinta loistavuutta. Zombie-mörrimöykyissä ongelmia ei juuri ole, mutta CGI-eläinten ja NY:n katujen ulkoasussa homma kusaisee senkin edestä.
Jos jätetään huomiotta se, kuinka lattean elokuvamaisella tavalla I am Legend muovaa opetuksensa ja loppuratkaisunsa itse alkuperäistarinasta, on Lawrence onnistunut työssään. Hän on saanut Smithin vireeseen ja juonenkuljetus (kieltämättä ennalta-arvattavine ja sopivan trendikkäine) fläsäreineen on tasapainossa. Visuaalinen ilme toki vaihtelee kiitettävästä jo mainittuun ala-arvoiseen saakka, mutta toisaalta tällaisen postapokalyptisen megajännärin tehtävä on ensisijaisesti kertoa Legendan tarina viihdyttävästi – toimintaa unohtamatta. Ja siinä leffa onnistuu. Joten mitäpä tässä muuta mutisemaan.
