Hammer oli aikoinaan melkoisessa liemessä Dracula-sarjansa suhteen. Ensimmäisessä osassa Peter Cushing ja Christopher Lee polttomerkitsivät itsensä niin pysyvästi kauhua seuraavan yleisön alitajuntaan uusina genren ikoneina, ettei saman nimikkeen alaisten menestystuotteiden suoltaminen todellisuudessa olisi ollut enää mahdollistakaan ilman jälkimmäisen läsnäoloa kaikissa tulevissa sarjan osissa. Christopher Lee tunnetusti itse vihasi vanhan vampyyrin hahmoa niin paljon, ettei eläkepäivilläänkään halunnut kuulla puhuttavan koko asiasta. Eräässä vanhassa haastattelussa Lee onkin kertonut Hammerin johdon uhkailleen tälle irtisanovansa firman työntekijöitä ellei mies olisi suostunut inhokkirooliinsa kerta toisensa jälkeen alkaen Pimeyden ruhtinaasta. Myötätuntoisena miehenä Leellä ei näin siis ollutkaan mahdollisuutta kieltäytyä tarjouksesta, ja Hammer pystyi viimein tuottamaan kahden kaupallisesti epäonnistuneen spin-offin jälkeen ensimmäisen ”virallisen” jatko-osan alkuperäiselle klassikolle. Päätähden itsensä harmiksi paluu parrasvaloihin oli valtaisa menestys, ja jatko-osia tehtiin myöhemmin paljon lisää…
Pimeyden ruhtinaan ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovatkin melkoista klassisen kauhun kliseiden kimaraa. Alussa joukko ulkomaalaisia matkaavat vanhan vampyyrin syntysijoilla ja saavat paikalliselta munkilta varoituksen muuasta pelottavasta lepakkolinnasta. Kyseinen uhkaavasti horisontissa siintävä pytinki kuuluu tietysti ammoin kadonneelle kreiville, jonka salamyhkäinen hovimestari on uskollisesti pitänyt vieraanvaraisen isäntänsä matalaa majaa avoinna kaikille matkustavaisille. Tietenkään ulkomaalaiset eivät malta olla tunkematta uteliasta nokkaansa paikkaan, jonne päivä ei paista. Piankos tuhkaksi ensimmäisessä osassa hajonnut Dracula onkin taas mukana kuvioissa verevämpänä kuin koskaan jahtaamassa vähäpukeisia naisia ja muuten vain suolistamassa miesoletettuja. Silminnähden kyrpiintynyt Christopher Lee vihasi Hammer-veteraani Jimmy Sangsterin kynäilemää käsikirjoitusta siinä määrin, että kieltäytyi lausumasta ainuttakaan vähäisistä vuorosanoistaan.
Elokuvahistorian kämäiset jatko-osat tuntien myös Pimeyden prinssin voisi helposti kuvitella kaatuvan jo ensiminuuteillaan kuin sen kuuluisan korttitalon tuulessa, mutta todellisuus on jälleen Terence Fisherin ja Hammerin aiemmat meriitit tuntien täyttä laatua. Olen esimerkiksi täysin varma, että alun tunnelmallisen esittelyjakson kliseisyys on ollut laskelmoitu veto yleisön houkuttelemiseksi sisään tarinaan. Tarkkasilmäinen tietysti huomaa Hammerin vielä kierrättäneen paljon vanhaa rekvisiittaa aiemmista produktioistaan – tämäkin on tietysti tarkoitettu vähitellen rakentamaan jännitystä ja tuttuuden tunnetta. Ehkä Dracula elää sittenkin? Kuka on tämä mystinen hovimestari? Draculan groteskilla tavalla tyylikäs henkiin herääminen on tietysti koko leffan huipentuma ja kohtaus, jota katsellessaan aikansa teatteriyleisön on täytynyt haukkoa henkeään ja taputtaa seisaaltaan. Jos vampyyriä ei voikaan lopullisesti nirhata yksin auringon ja pyhän hengen voimalla, niin millä sitten?
Omaan makuuni Pimeyden prinssin loiva alamäki alkaakin juuri keskivaiheen huikeasta kliimaksista. Alkupuolikkaan jännitys on siinä määrin tehokasta, että Draculan paluun jälkeen seuraava sarjalahtaus kaikkine viettelyksineen alkaa vähitellen maistua kovin kuivakkaalta – niin viihdyttävältä kuin mykän krapulan veritöiden seuraaminen parhaimmillaan tuntuukin. Ulkomaalaisten uhrien oma tarinakin kalskahtaa pitemmän päälle niin heppoiselta, että hahmojen kohtaloista on loppujen lopuksi vaikea kiinnostua pintaa syvemmältä. Lopussa näiden on yhdessä alussa mainitun munkin kanssa keksittävä keino Draculan pysäyttämiseksi, mikä tuo edelleen vastaan yhden koko elokuvasarjan perusongelmista: jokaisessa saagan osassa tekijät joutuivat keksimään jonkin uuden tempun Leen inhokkihahmon eliminoimiseksi, ja pitemmän päälle Draculan pystyykin teurastamaan melkein pelkästään katsomalla hahmoa päin. Dracula ei sarjan edetessä olekaan pelottava tai uhkaava, pikemminkin säälittävä hahmo.
Valtavirtaiselle kauhufanille en ehkä osaa varauksetta suositella Hammerin toista draculointia, mutta firman tyylin ja muiden klassisten hengentuotosten ystäville Pimeyden prinssi kuuluu pakolliseen yleissivistykseen, kiteytyväthän siinä jälleen kerran mitä makoisimmalla tavalla kaikki uransa huipulla olleen Terence Fisherin ja kumppaneiden perustemput ulkoisista puitteista aina tutun tyylitajuisen jäyhään kuvalliseen kerrontaan. Lisääntynyt erotiikka yhdistettynä rapeampaan väkivaltaan sekä hemaisevaan Barbara Shelleyhin povekkaana vampyyrinä antavat Draculan paluulle vähän ylimääräistä lisämaustetta verrattuna vähän konservatiivisempaan ensimmäiseen osaan. Jos Peter Cushing vain olisi jotenkin saatu keploteltua mukaan vastentahtoista kollegaansa metsästämään edes pienen cameon verran, Pimeyden prinssi olisi voinut saada vieläkin päräyttävämpiä ulottuvuuksia.
