Cannesin elokuvajuhlilla palkittu draamaelokuva The Zone of Interest seuraa Auschwitzin komentajaa Rudolf Hössiä ja hänen vaimoaan Hedwigiä heidän pyrkiessään rakentamaan unelmiensa elämää perheelleen keskitysleirin vieressä sijaitsevassa talossa ja puutarhassa.
Leffan alku ja päätös sekä lopussa pieni hyppäys nykyaikaan, olivat outoja. Muuten aika puhutteleva ja kaamea; leirin tapahtumat kuuluivat ja yöllä hehkuivat. Vaimo tilasi leiristä turkin ja sisäköille jotain pientä vaatetta. Vanhempi poika lampun valossa katseli kultaa (-hampaita). Talon asukkaille – lapsia lukuunottamatta (?) leirin tapahtumat olivat yhtä selviö kuin puutarhan hoito. Ja jopa täysin sopiva ympäristö kasvattaa naapurissa lapsia vaikka ”isi” lähtee reissuhommiin. Mummo sentään järkyttyi. Olisi tällä voinut enemmänkin jotain kun oli turhan kliini, mutta pointti tuli hyvin esille.
Elokuva alkoi ärsyttävästi, olin jo että niin koska se oikein alkaa? Alkoihan se lopulta. Eka tunti olikin sitten OK, kun seurattiin Rudolf Hössin auvoista perhe-elämää kauniissa kartanossa, Auschwitz heti mukavasti takapihalla niin ei ole pitkä matka töihinkään. Mikä idylli. Toinen tunti olikin sitten tylsä ja puuduttava eikä jaksanut kiinnostaa tippaakaan.
Elokuvassa parasta oli sen idea, seurata natsijohtajan elämää kuin taustalla ei olisi menossa mitään kauhistuttavaa. Myös visuaalisesti se oli kaunis. Mutta elokuvan suurin synti oli se, että se ei antanut minulle katsojana yhtään mitään muuta kuin muutaman tunnin pahoinvoinnin sen jälkeen. Tiesin jo sen, että jopa natsitkin olivat ihmisiä (tietenkin), joten ainut mistä olisin voinut saada jotain irti, oli Hössin ja vaimonsa riita mutta sekin aihe jätettiin vähän kesken. Tämä todellakin tuntui siltä kuin olisin ollut vain kärpäsenä katossa. Ehkä se oli ideakin, mutta minulle tässä ei ollut mitään kiinnostavaa. En ymmärtänyt lopetuskaan.