Ensimmäistä kertaa tätä mahdottoman nimekästä tekelettä osaa arvostaa: 1996-vuoden kauhuelokuvassa murhaajan kaavamainen murhaamistyyli, piinaava murhaaja-look ja tietysti tuttavien kuolemat saavat elokuvaan hiukan sitä hikeäkin pintaan. Murhaajan kyky saada uhri ahdinkoon onkin ehdottomasti hienointa koko elokuvassa. Tosin tuntuu typerältä kuvitella, että uhri ei mitenkään pysty tekemään mitään odottamatonta. Naispääosa onkin aika tönkköä: Epätoivo muuttuu raivoksi. Jotenkin ei vain sopinut kuvaan.
Ja etenkin Screamin motiivi, hakiessaan jotain aikuisuuden makua elokuvaan, ärsyttää suunnattomasti. Pari aikuista sekaantuu juttuun mukaan ja molemmat saavat turpiinsa. Ei ole toista elokuvaa, jossa olisi samanlaista murhamotiivia. Ja se, että Sidneytä ei edes yritetä tappaa ensimmäisten joukossa ottaa hiukan päähän, kun paljastuu, että hän oli kohde.
Screamissa onkin hieman yliluonnollisuutta, typerää näyttelemistä ja koomista juoksentelua yliluonnollisuudesta huolimatta jota nyt kaikkein vähiten odottaisi. Wanhan ajan kauhuklassikko saakin nykyaikana pelkän 3 tähden teinikauhu -leiman, jota kukaan käsikirjoittaja tuskin haluaa.
