Sergio Leonen lisäksi myös liuta muita Sergioita on ohjaillut italiassa elokuvia, ja hänen kaimoistaan erityisesti Sergio Corbucci erikoistui spagettiwesterneihin siinä missä Leonekin. Corbuccin ensimmäinen suurempaa huomiota saanut ohjaustyö oli synkkä Django – kostaja, joka vuonna 1966 ilmestyneenä on samalla genren ensimmäisiä ilmentymiä.
Django (Nero) on synkkä ja salaperäinen mies, jolla on synkkä ja salaperäinen menneisyys. Mukanaan hän raahaa aina synkkää ja salaperäistä puulaatikkoa – omaa ruumisarkkuaan. Elokuvan alussa hän pelastaa Marian (Nusciak) amerikkalaisten rikollisten käsissä. Pian paljastuu että Marian kotikaupunki on lähes autioitunut meksikolaisten bandiittien ja Ku Klux Klanin terrorisoidessa aluetta. Melko perusasetelmaltahan tämä kuulostaa, mutta siitä huolimatta elokuva onnistuu olemaan jotenkin poikkeuksellinen ja vaikuttava western – johtuneeko sitten Franco Neron upeasta näyttelystä ja karismasta, Djangon hahmon – kyllä – synkkyydestä ja salaperäisyydestä, vai yksinkertaisesti Kostajan elämänasenteen pohjattomasta lohduttomuudesta ja synkkyydestä.
Varsinkin Kostajan ensimmäiset kolme varttia ovat silkkaa western-kerronnan juhlaa. Elokuva on ajoittain silmittömän väkivaltainen, muttei koskaan itsetarkoituksellisella tavalla. Väkivalta on osa maailmaa ja se on myös osa Kostajaa. Väkivaltaa ei myöskään mitenkään glorifioida, vaikka sitä oman aikansa mittapuulla varsin graafisesti näytetäänkin. Djangon hahmo saa hienosti syvyyttä, vaikka hänen menneisyyttään ei juuri valotetakaan. Silti katsoja päästetään hänen päänsä sisään aina kun juonen kerronta sitä vaatii, ja vaikka katsoja ei aina täysin ymmäräkään hänen motiivejaan, on hahmon toiminta silti miehen sisäisen logiikan mukaan aina ymmärrettävää. Franco Nero näyttelee vakuuttavasti ja näyttää mustassa asustuksessaan paikoitellen ”Hyvien, pahojen ja rumien” ”Pahalta” (jonka tulkitsi Clee Van Cleef). Pahishahmot eivät ole niin hyvin luotuja, vaikka joistain meksikolaisbandiiteista onkin varsin sympaattisia tehty. Marian hahmokin jää ohuehkoksi, mutta jonkinlaista traagista särmää Loredana Nusciakin kankeasti tulkitsemasta prostituoidusta löytyy. Yksipuolinen naiskuva tai ei, kaikki Kostajan naishenkilöt muuten ovat ilotyttöjä – sama tosin pätee vaikka kuinka moneen muuhunkin westerniin. Kostajan tapauksessa tämä tosin on juonen tarjoamassa kontekstissa poikkeuksellisesti melko hyvin perusteltua.
Ennen kuin Kostaja kääntyy ehtoopuolelleen tapahtuu kuitenkin jotain kauheaa. Äijäilymeininki Bonanza–musiikkeinen pyyhkii tehokkaasti pois Kostajan alun synkän tunnelman ja jopa Djangon hahmon salaperäisyyden. Kiehtovaa ja taitavasti kuvattua suhdetta Marian kanssa ei muisteta rakennella juuri lainkaan ja räjähdykset ja räiskinnät pyyhkivät kokonaan pois alun tunnelman. Oikeastaan koko äijäilyvaihe on jotenkin irrallinen muusta elokuvasta ja muistuttaa tyyliltään ikävästi amerikkalaisia ääliötoimintalänkkäreitä. No, onneksi tämä vaihe ohitetaan suhteellisen nopeasti, ja kehitteleehän se juonta elokuvan kliimaksia varten varsin taitavasti. Kostajan loppu onkin sitten harvinaisen hienoa katsottavaa, ja tarjoaa katsojalleen yhden western-historian hienoimmista lopetuksista. Corbuccin vähäeleinen kerronta pääsee yhdessä Neron huikean näyttelyn kanssa oikeuksiinsa realistisesti ja minimalistisesti vailla turhia dramatisointeja kerrotussa finaalissa, jossa ainoa tehoa syövä piirre on Luis Enriquez Bacalovin muuten erinomaisen ääniraidan kököllä tavalla Suomi-iskelmästä muistuttava teemakappale.
Django – kostaja on yksi arvostetuimmista spagettiwesterneistä, eikä syyttä. Se on jännittävä, kiehtova ja enpä voi kiistää, etteivätkö [s]raavaankin[/s] miehen silmät olisi lopussa kostuneet. Silti pitäisin sitä hitusen yliarvostettuna – kokonaisuus on paikoitellen epätasainen, osa näyttelijöistä suorastaan lahjattomia, englanninkielelle dubbaus kelvotonta eivätkä kitaraa rämpyttävät espanjalaiset taatusti soita samaa kappaletta, kuin mitä ääniraidalla soi. Kyseessä on pikkupuutteistaan huolimatta kuitenkin hyvä elokuva, joka vähemmän yllättäen poiki myös suuren määrän jäljittelijöitä ja hengenheimolaisiaan – mielenkiintoisimpana ehkä Kostajaakin parempi ”Keoma”, jossa pohjimmiltaan omaa etuaan tavoitteleman antisankarin seikkailu vaihtui erilaisuutensa vuoksi hyljeksityn miehen kärsimysnäytelmäksi ja synkkä maailmankuva valjastettiin palvelemaan yhteiskunnallista kannanottoa.
