Guy Ritchie tunnetaan vauhdikkaista toimintakomedioistaan, joista Snatch- Hävyttömät (2000) lienee arvostetuin. Välityönä Ritchie työsti Rockn’rollan (2008), ennen kuin ryhtyi työstämään Sherlock Holmesia.
Arthur Conan Doylen legendaarinen etsivä polttaa piippuaan ja ratkaisee rikoksia päättelykyvyn avulla, tyytyisikö vauhdikkaiden elokuvien spesialisti alkuperäiseen? Ei todellakaan.
Sherlock Holmesin näyttelijäkaarti on maailman huippua. Iron Manin myötä suursuosioon noussut Robert Downey Jr. esittää elokuvassa Holmesia, kun taas Jude Law (Vihollinen Porteilla) tulkitsee Tohrori Wattsonia. Pahiskaartia edustaa Mark Strong (Valheiden Verkko), joka nähdään Lordi Blackwoodin roolissa. Naiskauneutta elokuvaan tuo mestarivaras Irene McAdleria tulkitseva Rachel McAdams (State of Play)
Ritchien Holmes on toiminnallisin Sherlock, mitä Lontoon öissä on koskaan nähty. Silti ei kannata antaa esivaikutelman pettää – liikaa alkuperäistä ajattelematta toiminnallinen Sherlock todella toimii, yllättävänkin hyvin. Tästä on paljolti kiittäminen Robert Downey Jr:ää, jonka eläytyminen, ja sanoinkuvaamaton rooliinsa mukautuminen tekee mahdottoman mahdolliseksi. Jude Law täydentää “hyvis”kaksikon performanssin tri. Wattsonina. Etenkin kaksikon kesken käytävät keskustelut ovat humoristisia ja odottamattomia – Downeyn Sherlock kun ei ole niitä normaalimpia henkilöitä, pakostakin Law:n Wattson tympääntyy friikkiin ystäväänsä.
Rachel MdAdams ei saa rooliinsa sen suurempaa syvyyttä, jolloin tulkinta jää suhteellisen mitäänsanomattomaksi. Mark Strong ei ole sen vakuuttavampi. Tosin hänen roolihahmonsa on kirjoitettu puuttellisesti, eikä sillä ole tarinassa tarpeeksi laajaa osaa.
Elokuva alkaa, kun Holmes ja Wattson suorittavat viimeistä yhteistä tehtäväänsä, vangiten pahan Lordi Blackwoodin. Mustaan magiaan hurahtaneen lordin päivät päättyvät hirttolavalla, mutta Blackwoodia ei kuolemakaan näytä pysäyttävän. Mysteeriä selvittäessään Holmes törmää mestarivaras Irene McAdleriin, siihen ainoaan naiseen, jonka on onnistunut tehdä vaikutus erikoiseen etsivään. Johtolankojen hiljalleen paljastuessa kolmikko pääsee Blackwoodin jäljille, mutta onko kyseessä vain inhimillinen salaliitto, vai yliluonnollinen voima?
Juoni on yllättävänkin toimiva, ja suurin osa sen käänteistä onnistuneita. Pisteitä verottavatkin liian monet tällaiset käänteet, jonka seurauksena itse tarinasta saa epävarman kuvan. Lisäksi kestoa on liikaa – turhia käänteitä karsimalla koko elokuva olisi ollut yhtenäisempi.
Toimintakohtauksia on paljon, mutta ne on tehty mallikkaasti. Ritchien elokuvista aikaisemminkin tutut hidastukset ovat toki olennainen osa ohjaajan tyyliä, eivätkä ne petä tässäkään teoksessa.
Visuaalisesti perusasiat ovat kunnossa, vaikka Lontoo välillä näyttääkin CGI-tehosteiselta laaksolta. Öiset kuvat taas parantavat katsojan mielipidettä, valotehosteet ja yölliset maisemat kun on toteutettu edellä mainittua mallikkaammin.
Säveltäjää valitessaan Ritchiellä on käynyt onnenpotku, mm. Gladiaattorin musiikeista vastanneen Hans Zimmerin kädenjälki on tunnelmallista ja virheetöntä.
Kaiken kaikkiaan Ritchien Sherlock Holmes on vauhdikas ja hyvin näytelty kokonaisuus, jonka puutteet kuitenkin verottavat pisteitä pienessä määrin.
