Roland Emmerich taitaa kyllä Amerikkaan kohdistuvat hyökkäykset ja tuhot elokuvissaan. Monet varmaan muistavat mm. miten Valkoinen talo räjäytettiin alienien toimesta Independence Dayssä tai miten Godzilla talloi New Yorkin katuja. Tällä kertaa isketään jälleen sinne Amerikan pyhimpään, nimittäin suoraan Valkoisen talon ytimeen. Nyt on kyseessä kuitenkin inhimillisempi vihollinen, vaikka tuhoa saadaan silti aikaan ihan tarpeeksi.
Juoni on melko yksinkertainen: John Cale (Tatum) on entinen sotilas, nykyinen poliisi, joka haluaisi presidentti James Sawyerin (Foxx) turvamieheksi salaiseen palveluun. John vie tyttärensä (King) kierrokselle Valkoiseen taloon, mutta yllättäen paikan ottaa valtaan joukko aseistuneita miehiä, jotka vaativat presidenttiä itselleen ja pian koko Amerikka on polvillaan… John onnistuu kuitenkin livahtamaan karkuun miehiltä ja ryhtyy itse taisteluun presidentin, Valkoisen talon ja tyttärensä pelastamiseksi.
Elokuvan käsikirjoitus ei omaperäisyydellään loista, vaikka siihen onkin upotettu pari yllätystä. White House Down ei myöskään tarjoile mitään uutta ja uskottavuudessa mennään monesti yli ja korkealta. Päähenkilö lentää ikkunoiden läpi, putoaa talon katolta, saa monesti turpaan, väistelee luotisuihkuja, eikä saa naarmun naarmua. Toisaalta ei näitä elokuvia usein olekaan kovin realistisiksi tarkoitettu, vaan viihdearvo on niiden ainoa arvo. White House Down onkin varmaan itsetarkoituksella tehty popcorn-nuorisoa varten. Näyttelijät ovat yllättävän hyviä ja isoja nimiä tällaiseen elokuvaan. Channing Tatum on pääosassa ihan ok ja Foxx presidenttinä tekee ihan perushyvää työtä, mutta sivuosista löytyy sellaisiakin konkareita kuin James Woods ja Richard Jenkins.
Elokuva on yllätyksetön ja tyypillinen jenkkitoiminta, jossa kaikista muovataan sankareita pikkutyttöä myöten. Myös elokuvan presidentti, joka on ehdottomasti rauhan ja väkivallattomuuden kannalla, tarttuu kuitenkin tanakasti aseeseen ja ampuilee terroristeja päähenkilömme rinnalla. Elokuvan positiiviset seikat ovat näyttelijät ja sen nopea tempo, jonka turvin se jaksaa viihdyttää koko kestonsa ajan. Montaa katselukertaa tämä tapaus ei kuitenkaan kestä, eikä mistään historiaan jäävästä elokuvasta ole kyse. Mutta aivotonta ja viihdyttävää rymistelyä kaipaaville se on oiva valinta pimeneviin syysiltoihin.
