Vuonna 1997 James Cameron teki mansikoita maksaneen filmatisoinnin Titanicin tuhosta kirjoittaen siihen fiktiivisen rakkaustarinan yläluokan Rosesta ja alaluokan Jackista jotka rakastuvat toisiinsa laivalla ja pelastavat toinen toisiaan vahvan rakkauden nimissä. Titanicin tuho kuvattiin tuolloin hämmästyttävän aidontuntuisena mutta katsojan kannalta objektiivisena kokemuksena.
Vuonna 2012 Cameron päätti restauroida elokuvansa 3D-muotoon ja sloganien ”On kuin itse olisit paikalla!” sai minutkin menemään teatteriin vilkaisemaan pläjäyksen, jota aikaisemmin olin tuijotellut vain telkkarin avulla. Olin nähnyt elokuvan noin viisikymmentä kertaa aikaisemmin, mutta päätin, että 3D-versio on nähtävä. Cameron piti sanansa: luvassa oli vaikuttavin elokuvaelämys pitkiin aikoihin.
Huolimatta pienistä kuvallisista virheistä joita elokuvassa esiintyi, koska alunperin Titanicia ei ollut kuvattu 3D-versiona, antoi helposti anteeksi massiivisten efektien ja jäätävän todentuntuisuuden avulla. Pienet yksityiskohdat, joita ei aiemmin ehkä ole huomattu suorastaan pomppasivat silmille. Kaatuvat savupiiput saivat suojaamaan päätä, aseen laukaukset toivomaan ettei pahaa haavaa tullut ja laivan nopea painuminen pohjaan karaisemaan itsensä tulevaa kylmyyttä varten. Allekirjoittanut jopa harjoitteli vedenalaisissa kuvissa vaistomaisesti uintiliikkeitä ja kirosi veden kylmyyttä.
Jos 2D-versiota katsellessa mietti, miten matkustajille tulee käymään onnettomuudessa, 3D-versiossa allekirjoittanut koki primitiivisen selviytymisvaiston ja toivoi samalla, että mahdollisimman moni kanssamatkustajista selviytyisi. Titanic 3D on elokuvateollisuuden taidonnäyte, jota allekirjoittanut suosittelee lämpimästi etenkin Titanic-faneille, mutta myös niille, jotka eivät aikaisemmin ole elokuvasta piitanneet. Viisitoista euroa leffalipuista oli pieni hinta siitä, että pääsin itsekin mukaan matkalle kolmiulotteisen elämyksen ansiosta.
