Odotettuani kaksi vuotta Lon Chaney jr:n tähdittämän mustavalkoisen kauhufilmin uudelleenfilmatisointia, se nyt sitten viimeinkin tuli.
Odotukset olivat korkealla, sillä vuoden 1941 elokuva on oikein hyvä, vaikkakin ajansyömä ja tämän uuden leffan näyttelijäkaarti on erittäin korkeatasoinen.
Enpä joutunut pettymään – ainakaan hirveän paljon. Älytöntä riehumista, upeat miljööt. Ikävä kyllä Del Toron karisma ei pääse juurikaan loistamaan, mutta kaikki näyttelijät vetävät homman rutiinilla.
Käsikirjoitus ei poikkea kovin paljoa alkuperäisestä, mutta tarpeeksi lisämausteita on sekaan tuikattu, että leffa jaksaa kiinnostaa. Mielestäni vanhan Susimiehen tunnelma on pidetty vahvasti mukana, ja tämä näkyykin parhaiten koko elokuvan hienoimmassa kohdassa, jossa ollaan mustalaisleirissä ja karvainen mörkö on irti. Loppupuolella tosin homma tuntuu menevän överiksi ja enemmän Van Helsingin puolelle, ja siitä eteenpäin kaikki meneekin liian nopeasti ja ennalta-arvattavasti. Harvoin on viimeaikoina elokuvateattereissa istuessa tuntunut siltä, että elokuva saisi kestää pidempään. Tämä olisi saanut olla ainakin vartin pidempi.
The Wolfman on ehdottomasti B-luokan elokuva, sillä tehosteiden kyllästämissä kohtauksissa lentelevät nopeaan tahtiin päät ja suolenpätkät. Johnstonin ohjauksessa tämä elokuva ei kyllä tosiaankaan ole pelottava. Muutama muuttumis- ja kuolokohtaus saattavat olla hieman inhottavia, mutta K-15:ssa tämä onkin varmasti haluttu säilyttää.
Tehosteet ovat huippuluokkaa, ja Danny Elfmanin tumman musiikin säestämänä ne luovat hyvin goottilaisen tunnelman. Likaiset Lontoon kadut lintuperspektiivistä katsottuna tuovat välillä mieleen tuoreimman Sherlock Holmesin.
Eli siis: Oikein hyvää viihdettä, mutta ei kovinkaan syvällistä menoa. Näyttelijät hoitavat homman kotiin. Loppujen lopuksi ihan onnistunut uudelleenfilmatisointi.
