Kauhuelokuvissa, ja jostakin syystä etenkin Stephen Kingin vangitsevaan tuotantoon pohjautuvissa rainoissa, on yleensä kaksi suurta sudenkuoppaa esteenä onnistumiselle*: joko lupaavan alun jälkeen mitään ei tapahdu tai sitten tapahtuu niin paljon, että homma lipeää ohjaajansa käsistä. Raja on siis häilyvä ja vaatii tarkkaa optimointia. Tuota taitoa ei Fraser C. Hestonilta löydy.
Tässä vaiheessa voidaan myöntää, että Tarpeellista tavaraa kuuluu ensin mainitun epäonnistumisvaihtoehdon pahimpaan ääripäähän. Leffassa rakennetaan, rakennetaan, rakennetaan. Eikä mitään valmistu. Lopussa on vain kasa jähmeää ulostetta ja silti kerrontatapa on vielä sata astetta jähmeämpää.
Tarpeellista tavaraa alkaa mielenkiintoisesta asetelmasta. Kingin vakiomaisema, Castle Rock, saa taas uuden kauhun yllensä. Tällä kertaa pahaa edustaa saatanallisen tavarapuodin kyläpahaseen perustava Leland Gaunt (hillitty mutta aavistuksen vaisuhko von Sydow). Mieltä kihelmöivien löytöjen ympärille levittäytyy laaja ja värikäs väkijoukko, jonka esittäminen jää lupauksia lunastamatta pahasti puolitiehen – aivan kuten Kunkku-filkoissa monesta tapana on.
Rajusti kirjasta muutettu tarina muuttui myös leikkauspöydällä. Kolmesta tunnista putosi reilu kolmannes pois (sekä toisen King-leffan kuulu Ace Merrill –hahmo!!) paniikin myötä, ja niinpä Gauntin suunnitelmien kepposkasasta ei kasvakaan kuolettavaa kostonkierrettä täynnä kaaosta, vaan kaaos on itse tuotoksen perusrakenteissa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että kaikki leffan hyvät puolet vain hautautuvat jo mainitun ulosteen alle. Mitä vaikuttaa yksi loistava Ed Harris tai veitsitaistotyylittely Ave Marian tahdissa, jos loppu on yksi iso lässähtänyt unilääkepannukakku? Tai mitä tehdään parilla loppuun asti viedyllä osa-alueella, kun pahvisuus sekä kompurointi paistavat muuten lävitse?
On harmillista lisätä taas yksi King-filkka pohjanoteerausten joukkoon, mutta sitä Tarpeellista tavaraa on totaalisen tarpeettomuutensa lisäksi. Ideana on ollut heijastaa kahdeksankymmentäluvun kulutuskierteen hulluus ja jo Christinestä tuttu omistamisen pakkomielteisyys onnistuneeksi leffaksi ja vieläpä parilla tähdellä, mutta laadullisesti ei ylletä siihen pariinkaan tähteen. Sitä paskaa muuten roiskitaan ihan konkreettisestikin leffan riennoissa… liekö kyse sitten oivasta vertauskuvasta ja itseironiasta…
* = TV-leffabudjetin ja epäonnistuneen castingin lisäksi.
