Rikkaampi paskiainen, köyhempi paskiainen, rakastaja ja kohtalokas blondi. Film noirin perusainekset, joista kehkeytyy mehukas rikostarina – nyt kokonaan väreissä! Jo Coen-veljesten debyyttielokuva Blood Simple hehkuu sitä viimeisen päälle hiottua tyylitajua, itsevarmuutta ja omaperäisyyttä, josta heidät nykyäänkin tunnetaan. Käsikirjoitus on juonellisesti genreä kumarrellen tietoisen yksioikoinen, mutta silti onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen.
Limanuljaska Visser (Walsh) on tottunut tekemään likaiset työt. Tällä kertaa duuni on seuraava: hoida erään baarinomistajan vaimon irtosuhde pois alta. Helpommin sanottu kuin tehty. Kuviot mutkistuvat, tuuletin hurisee ja pian joku vastahakoisesti kuoleva haudataan elävältä. Karu tarina, mutta sellaista on meno Teksasissa.
Juuri näin. Tarina on verinen, simppeli ja taiten kerrottu. Niin kuva- kuin äänimaailmassakin valikoidut yksityiskohdat saavat katsojan hikoilemaan hahmojen veroisesti. Walsh ja McDormand klaaraavat roolinsa läpi tiiviisti ja kameratyöskentely on mielettömän tyylikästä. Runsaita varjostuksia käytetään tehokeinona nerokkaasti jo alkumetreiltä lähtien; ohikiitävän auton etuvalot paljastavat hienovaraisesti väläyksittäin, mitä pimeän motellihuoneen sisällä tapahtuu.
Blood Simple palauttaa rikoselokuvan oikeutetusti alkulähteilleen ja ottaa samalla hypyn eteenpäin yhdistellen sekaan kioskikirjallisuutta ja kauhunkin elementtejä jo kauan ennen Tarantinon aikaa. Murha esitetään kaikessa kokonaisuudessaan juuri niin mehukkaana kuin se pitäisikin; pohjimmiltaan yksinkertaisena, mutta rujona ja pitkällisen vaikeana hommana, joka ei koskaan mene suunnitelmien mukaisesti. Parempaa värillistä noiria saa hakea.
