Kuten jo aiemmin tulikin todettua, [tv]Mighty Mouse: The New Adventures[/tv] oli monellakin tapaa hyvin kumouksellinen piirretty, jonka todellinen arvo genrelleen ymmärrettiin vasta vuosikausia myöhemmin. Yhtenä suorana vaikutuksena kyseinen kulttiklassikko teki Ralph Bakshista halutun nimen televisioanimaation parissa, ja vaikka edellinen projekti lopulta kariutuikin tekijästään riippumattomista syistä, oli tälle kuitenkin jo tilausta toisaalla, tällä kertaa animaatiotarjontaansa laajentamaan pyrkineen lasten ja nuorten viihteeseen erikoistuneen Nickelodeon-kaapelikanavan leivissä.
Christmas in Tattertownin piti alun perin olla vain pilotti kokonaiselle Tattertown-nimiselle televisiosarjalle, mutta suunnitelmat peruuntuivat syystä tai toisesta vain tämän ensimmäisen episodin jälkeen. Sarjan konseptihan perustui sellaisenaan Ralph Bakshin nuoruusvuosinaan luonnostelemaan tarinaan eri animaatiotyylejä sekoittavasta paikasta, jonne lelut päätyvät muiden rojujen mukana jatkamaan omaa elämäänsä omistajiensa niistä luovuttua. Tämän kyseisen pilotin tarina kertoo henkiin heräävästä hylätystä nukesta, joka entisen elämänsä katkeroittamana vihaa sydämensä pohjasta joulua, tuota materialismin ja omistamisen riemujuhlaa. Samaan aikaan tämän entinen omistaja kuitenkin on tullut Tattertowniin hakemaan omaansa takaisin ja julistamaan siinä sivussa joulun ilosanomaa.
Rehellisesti sanoen en ihmettele laisinkaan, miksei kaavailtu televisiosarja koskaan edennyt tätä pidemmälle. Tahtoo sanoa, ettei pilotti yksinään anna konseptistaan kovinkaan mairittelevaa kuvaa; käsikirjoitus esimerkiksi sattuu perinteiseen Bakshi-tyyliin olemaan aiemmin mainittua mielenkiintoista kuviota lukuun ottamatta melkoisen poukkoilevaa sillisalaattia ja kaikki hahmot yhtä lukuun ottamatta joko pelkästään ärsyttäviä tai äärimmäisen itsekeskeisiä – pahimmillaan molempia samanaikaisesti. Henkilöhahmoista kaikkein ikävin oli mielestäni nukkeaan kaipaava pikkutyttö, jonka animaatio ja design olivat vielä kaiken lisäksi harvinaisen rumaa jälkeä, eikä epätasainen ääninäyttely ainakaan auta asiaa.
Epätasaisella kuitenkin tarkoitan, että parhaimmillaan näyttelijöiden työskentely on suorastaan hekumallista kuultavaa, lukeutuuhan lähes jokainen tämän parissa nimeltä mainittu persoonallisuus alansa huippuihin yhä tänäkin päivänä. Erityisen paljon pidin jo aiemmin mainitun nuken Jennifer Darlingin raivokkaasta tulkinnasta, mutta maailman seksikkäimmän äänen omaava Mass Effectin Anderson eli Keith David yksinään tietää aina roppakaupalla lisäpongeja minulta, parhaimmillaan näteistä taustamaalauksista ja sekaan ujutetuista ovelista monimielisyyksistä vielä senkin edestä.
Yksikään edellisistä ei sellaisenaan kuitenkaan riitä tekemään kokonaista pitkää televisiosarjaa, vaivoin yksittäistä episodiakaan kaikista konseptin suomista mahdollisuuksista huolimatta. Bakshin näkemys säilyi kuitenkin Nickelodeonin nousevan animaatioimperiumin jouluisena perinteenä vielä vuosikausia alkuperäisesityksensä jälkeenkin. Jonkinlaisesta DVD-julkaisustakin on puhuttu jo ainakin viimeiset parikymmentä vuotta, mutta vailla tulosta. Toivottavasti tähän kurjaan tilaan saadaan vielä tulevaisuudessa muutos parempaan, vaikka pessimistinä epäilenkin vahvasti.
