Roistojoukkio tekee pankkiryöstön naamarit päässä. Panttivanki mukaan ja kumit vinkuen pakoon varastetulla autolla. Keikka onnistuu hyvin, kaikesta päätellen. Takaa-ajokohtaus kaupungin keskellä päättyy yllättävän nopeasti. Tappiolta näyttävän tilanteen ratkaisee porukan hullu jätkä omalla tyylillään. Päästään uuteen takaa-ajokohtaukseen. Sitten kuuluisat sanat: ”Vielä yksi keikka, sitten lopetan.” Kuulostaako tutulta? Ei se mitään, tämä leffa on nähty jo monta kertaa aiemmin, joskin hieman eri nimillä ja eri näyttelijöillä.
Tukholma-syndroomaksi kutsutaan tilannetta, jossa panttivanki alkaa tuntea yhteenkuuluvuutta kaappaajansa kanssa. En tiedä, onko vastaavankaltaiselle, mutta roolit päinvastoin kääntävälle, tilanteelle omaa nimeä. Kutsuttakoon sitä nyt tässä yhteydessä Charlestown-syndroomaksi. Panttivankia vakoilemaan laitettu roisto alkaa selvästi ihastumaan naiseen ja luvassa onkin kimurantteja tilanteita, kun neiti uskoutuu herralleen mieltään kalvavista tilanteista tietämättä, että mies tietää niistä jo kaiken.
Charlestownissa tuntuu olevan paljon väkeä, jolla ei virallisesti ottaen mene hyvin, eikä ole koskaan mennytkään. Silti he haikailevat entisen Charlestownin perään, jolloin ihmiset olivat jotenkin reilumpia. En tosin kovasti ihmettele, miksi ihmiset ovat jotenkin masentuneen oloisia: Isä kuoli, äiti kuoli, veli kuoli, ynnä muuta sellaista. Lisäksi näissä ihmisissä ei yhtäkkiä katsellen tunnu olevan kovinkaan paljoa sympaattisuutta. Monessa nykyelokuvassa hyviksien ja pahiksien roolit ovat kääntyneet päälaelleen. The Townissa ero alleviivautuu, kun pankkirosvo lohduttaa pesulassa panttivankiaan – hänen toki tunnistamatta silloin naamioitunutta roistoa. Samaan aikaan FBI:n miehet paukkaavat sisälle johonkin asuntoon, paiskovat eteensä sattuneita tavaroita seiniin ja lattiaan sekä heittävät talon asukit niiden perään. Rosvo ”saa pesää” aika mukavasti ympärillään pyöriviltä naisilta. Poliisien tilanteesta en ole aivan varma.
Näyttelijäsuoritukset tekevät The Townista hyvin uskottavan. Näyttelijät tietävät paikkansa, eikä vajaita suorituksia sillä saralla näy. Parhaiten mieleen jää FBI:n agenttia näyttelevä Jon Hamm sekä brutaaleinta rosvoa näyttelevä Jeremy Renner. Ykkösnimet ovat tietysti Ben Affleck ja Rebecca Hall, joiden hahmojen suhteelle elokuva pitkälti rakentuu.
Elokuva on tunnelmaltaan hyvin koskettava. Taitavasti katsoja taivutellaan pankkiryöstäjän puolelle, lähes silloinkin, kun hän räiskii konepistoolilla ympärillään pyöriviä poliiseja. Ei taida kuitenkaan osua kehenkään, joka tässä yhteydessä on tälle sankarille pelkästään positiivinen asia. Leffan loppu on alakuloinen mutta silti toivoa herättävä.
