Coverin pitäisi tuoda jotain uutta versioimaansa teokseen ja perustella olemassaolonsa esittämällä näin vanha teos päivitettynä ja esittäjänsä näköisenä.
Sylvester Stallonen Rocky-leffasarjan kuudennen osan ei toki voi suoranaisesti väittää liittyvän millään lailla em. monesti musiikkipuolella vastaan uineeseen termiin – ja siltikin sen voi. Tuodessaan Italialaisen orhin peräti kolmekymmentä vuoden päähän debyytistään, Stallone muuntuu pelkäksi raihnaiseksi – olkoonkin, että äijä treenasi melko kunnioitettavasti itsensä paluuta varten – katusoittajaksi, joka coveroi viidettä kertaa omaa ainoaa hittiään. Nyt vieläpä välillä nuotin kadottaen ja liian usein anovasti ohikulkijoihin katsellen.
Jämerästi nimetyn Rocky Balboan uusin viimeinen matsi käydään siis asetelmassa, jossa ravintola-alalle siirtynyt mestari, vanha mies jo, huijataan haastamaan yleisön vihaama ja liian ylivoimainen nyrkkisankari. Tämän jälkeen sitten vain Bill Contin klassikkosävelistä mukaelmia soimaan, pari synkkää varjoa Balboa-papan niskaan ja nyrkkeilyleffafaneille treenimontaasista voimaa.
Ainoa seikka, joka estää Syltyn kynäilemää käsikirjoitusta tyrmäämästä itseään kanveesiin heti alkumetreillä, on se, että näinkin puolittaisella iskulla leffa lyö pari edeltäjäänsä. Rocky IV pisti överiksi douppariryssineen, kieltämättä hekotuttavalla tavalla, ja Rocky V puolestaan oli vain häpeällisen huono lopetus alkujaan fantastisesti startanneelle tarinalle. Bye bye, Rocky, ja toivotaan, ettei Stallone enää kehittele (Rahapulassaan? Hiipunutta mainetta jahdatessaan?) lisää isä-poika-akselin jämähtynyttä jutustelua, nostalgiaan nojailevaa lopputaistoa ja puolihaaleita romansseja. Nyrkkeilyleffa, joka ei kertakaikkiaan iske, ei nimittäin ole järin hyvä asia. Ja olisihan se ”Rocky VII: Kaihi Tikrusimmussa” aika nolo nimikekin.
