No niin, Moulin Rougea on odotettu kotiformaattiin kuin taksia tulipalopakkasella. Itse en kuitenkaan leffaa pahemmin odottanut sillä homman aihe tuntui melko vieraalta. Siis 1900-luvun taitteeseen sijoittuva musikaali ja elämää suurempi rakkaustarina cabareeympäristössä, hohhoijaa. Leffaa on kuitenkin vaikeaa jättää katsomatta kun siihen vuokrauspisteessä tarttuu. Kotipaketin etu- ja takakannet on vuorattu ylistyssanoilla sekä ennennäkemättömällä määrällä neljän ja viiden tähden pistepläjäyksiä.
Moulin Rouge on osittain juuri sitä miksi yritin leffaa välttää eli yltiöpäistä pukuleikkiä ja teatterimeininkiä. Se mitä en osannut odottaa on mieletön visuaalinen tykitys, hengästyttävä vauhti sekä osittainen mielipuolisuus. Puolentunnin katsomisen jälkeen käväisi mielessä harvinainen ajatus, jaksanko katsoa tätä loppuun. Onneksi meininki hiukan tasaantuu ja hommaan pääsee sisään.
Musiikaaliset elementit on ihan ok, sillä ne koostuvat pääosin 80-luvun populaarimusiikin helmistä ja biisithän on tuttuja kuin Quatro stationin nieleminen. Musan sovituspuoli on mielenkiintoinen. Taidokkaat medleyt rakennettuna vuoropuhelun kuosiin toimivat hyvin. Sanoja sieltä, melodioita täältä. Piristävää, että Kidman ja McGregor myös tulkitsevat itse osan leffassa kuultavista biiseistä.
Yhtään inttämättä kyseessä on erilainen pläjäys. Leffa jakaa takuulla mielipiteitä. Itsellä on edelleen hiukan ristiriitaiset tuntemukset että pidinkö leffasta vai en. Kuppi kallistuu kumminkin erilaisuudesta johtuen hiukan pitämisen puolelle, vaikkei mitään aah-reaktioita tapahtunutkaan.
Jos nyt jotain voisi ihmisten kuulluista reaktioista päätellä niin naiset pitävät tästä leffasta ehkä enemmän kuin miehet. Kriitikot ylistävät, mutta urospuoliselle sohvasissille touhu tuntuu hiukan vieraalta. Asia, joka itseäni leffassa viehättää eniten on äärimmäisen loistava kuvakerronta. Taaksepoistun kuitenkin hiukan perinteisempään suuntaan.
