50 vuoden ajan agentti 007 on viihdyttänyt elokuvaihmisiä valkokankaalla ja juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Sam Mendes on tehnyt nostalgisen, mutta silti omaperäisen Bond-elokuvan. Omaperäisyys tulee esille kysymyksessä: ”Tarvitaanko nykymaailmassa enää pukumiestä ja Walther PPK:ta, kun hallituksia ja järjestöjä voidaan kaataa pelkästään läppärin avulla rantahuvilalla loikoillen?” Vastaus omassa lyhykäisyydessään on: kyllä.
Daniel Craigin naama alkaa jo vähän kyllästyttämään tuplanolla-agentin roolissa, mutta tämä sinisilmäinen britti onnistuu edelleen olemaan sekä karismaattinen että tunteeton tappaja tarpeen tullen. Totta puhuen pidin silti enemmän hänen roolisuorituksestaan Casino Royalessa. Viralliset Bond-tytöt, Eve (Harris) ja Severine (Marlohe), ovat suuria pettymyksiä, mutta heidän onnekseen leffan oikea ”Bond-tyttö” onkin Judi Denchin M, jonka synkkä menneisyys Hong Kongissa palaa hänestä riippumatta nykypäivän Lontooseen. Leffan eksoottisimmat kohteet, Istanbul sekä Shanghai, ovat melko mitäänsanomattomia toiminnan osalta, mutta tapahtumat Macaon autiosaarella ovat jännittävää katseltavaa. Leffassa matkataan myös Bondin lapsuuden juurille Skotlantiin.
Juhlavuoden kunniaksi ohjaaja Mendes on myös tunkenut eri kohtauksiin tuttuja iskulauseita ja muita viitteitä edellisiin osiin vuosien takaa, kuten Aston Martin DB5:n paluu sitten Kultasormen, ”Bond, James Bond” -lausahdus, ”restauroitu” pyssynpiippukohtaus sekä uusi, nuorennettu Quartermaster (Whishaw). Q:n laitteet ovat vielä näin alussa aika yksitoikkoisia, vaikka yksi vempain onkin kuin Timothy Daltonin ajoilta. Tärkeintä eivät kuitenkaan ole vekottimet, vaan kemia nuorekkaan Q:n ja kokeneen Bondin välillä, jota on hauska seurata.
Haluan vielä palata elokuvan alkuun intron sekä tunnusmusiikin vuoksi. Adelen biisi vaikutti yksinään koneelta kuunneltuna todella laimealta, mutta kun elokuvan intro oli hienosti tehty, niin biisi yllätyksellisesti sopikin mainiosti vedenalaiseen teemaan. Mutta mikä tahansa työn jälki onkin parempaa kuin Quantum of Solacen intro.
Pahiksena nähdään Menetetyssä maassa loistanut Javier Bardem. Raoul Silva on määrätietoinen ja erityisesti kuulustelukohtauksessa jopa karmiva pahis, mutta kuten moni muukin, itse jäin kaipailemaan häneltä jotain maailmanvalloitussuunnitelmaa. Sarja lähestyy taas Skyfallin myötä pikkuhiljaa suuruudenhulluja pahiksiaan kohti, mikä on hienoa, sillä ei Bondin tulisi jahdata Dominic Greenen kaltaisia ympäristöterroristeja piilottelemassa räjähteitä täynnä olevassa hotellissa keskellä autiomaata. Työnkuvana tulisi olla vedenalaisissa tukikohdissa piilottelevien sekopäiden käsiin etsiminen tai heidän näyttäviä, mieleenjääviä kätyreitään vastaan tappeleminen.
Puhetta ei myöskään ollut kertaakaan Quantum-järjestöstä, kuten kahdessa viime elokuvassa. Järjestöön tulisi investoida enemmän aikaa seuraavissa osissa, sillä potentiaalia löytyy.
Tiivistettynä Skyfall ratsastaa nostalgian voimalla läpi kaksituntisen kestonsa. Elokuvan skaala on hieman pettymys. Alkupuolisko on onnettoman tylsää katseltavaa, viralliset Bond-tytöt osoittautuvat pelkäksi lihaksi, pyssynpiippukohtaus ei yllä Casino Royalen tasoon ja Q:n laitteet eivät ainakaan vielä olleet säväyttäviä. Lisäksi Silvalla ei ollut mitään kunnon kätyriä, kasinokohtaus oli säälittävän turha (ei tulisi olla) ja finaali oli masentava hyvässä mielessä, mutta surkeasti viety päätökseen. Hyviä puolia olivat nuorennusleikkaukset tutuissa hahmoissa, tyydyttävä takaa-ajokohtaus, erinomainen lopetus, näyttävä intro, tuttujen letkautuksten viljeleminen, värikäs pahis sekä Bondin menneisyyteen palaaminen.
Ensi kertaa Bond tuli nähtyä valkokankaalla ja hieno kokemus oli. Olen pitkään ihaillut Craigin Bond-elokuvissa sitä, miten synkkiä ne loppujen lopuksi ovat. Muistot palaavat Timothy Daltonin aikaiseen kylmäpäisyyteen, jota ihailen suunnattomasti.
Kaiken kaikkiaan Skyfall on parempi elokuva kuin Quantum of Solace, mutta heikompi kokonaisuus kuin Casino Royale. Vielä kerran oikein hyvää 50-vuotis syntymäpäivää agenttisankarillemme ja terveitä vuosia tulevien elokuvien muodossa!
