Vuonna 1992 ilmestynyt draamatrilleri Poison Ivy on siitä erikoinen elokuva, että rajatulla teatterikiertueellaan aikoinaan flopannut filmi on poikinut sittemmin jo neljä samalla nimellä ratsastavaa jatko-osaa. Tämä epälooginen fakta herätti allekirjoittaneenkin huomion ja pikaisesti juonikuvion luettuaan Ivy-hömpötykset on pakko saada käsiin! Mikäs sen kiinnostavampaa, kuin nähdä 17-vuotias Drew Barrymore tuhman tytön roolissa, vikittelemässä ikämiehiä? No okei, aika monikin asia…
Leffa kertoo tarinansa nuoren Sylvien (Gilbert) näkökulmasta, joka on sosiaaliselta statukseltaan rikkaan perheen yksinäinen ja syrjitty nörttityttö. Hänen äitinsä on sairastunut vakavasti ja alkoholiongelmasta kärsivä julkkisisukki keskittyy lähinnä taalojen takomiseen. Sylvien elämä saa kuitenkin uutta tuulta siipiensä alle, kun villisti pukeutuva ja käyttäytyvä Ivy (Barrymore) kiinnostuu hänen elämästään ja kaksikosta muodostuu nopeasti erottamaton parivaljakko.
Odotin elokuvan olevan pintaraapaisu draaman puolelta ja päämäärän keskittyvän lähinnä vilautteluun ja eroottiseen lataukseen. Ikävä kyllä olin kokolailla oikeassa, sillä laadukkaasta näyttelystä huolimatta tönkkö käsikirjoitus tukahduttaa koskettavilta kohtauksilta ilman pois. Aitous ja vilpittömyys uupuvat, vaikka näillä näytteijöillä olisi ollut kapasiteettia toteuttaa mitä vaan. Kuvauksellinen toteutus toimii hyvin, mutta dialogit oudoksuttavat useampaan otteeseen naiiviudellaan. Seksuaalinen lataus näkyy kuvaruudulta niin selkeästi, että impotenttikin sen ymmärtää, mutta harmittavasti se ei välity tunteina tarpeeksi vahvasti ollakseen kiinnostava sivujuoni. Barrymoren teinikroppaa kyllä kuvataan suurella intohimolla, mutta halvan viinin maku tästä seikasta suuhun jäi.
Lyhyehkön kestonsa vuoksi Katt Shean filmissä ei ehditä paneutua syvemmin sen teemoihin, vaan kokonaiskuvan kannalta ollaan enemmänkin ajateltu viihdearvoa. Poison Ivy vaikuttaa alkumetreillään erittäin mielenkiintoiselta tapaukselta, eikä sen tapahtumia osaa täysin ennakoida, joka täytyy laskea plussaksi. Nämä asiat kuitenkin katoavat harmittavan pian, kun trillerimäisyys alkaa sekoittamaan pakkaa ja lopun tapahtumien arvailut ryöppyävät nopeasti mieleen. Hyvät pohjapilarit rakennettuina Shea menettää elokuvan kontrollin ja lopussa asennetaan lankkuja lujalla tahdilla vääriin paikkoihin.
Näyttelijäsuoritukset ovat tekeleen suuri voimavara, joka kannattelee elokuvaa ja tekee siitä jopa miellyttävää katseltavaa. Drew Barrymore teki kasvonsa tunnetuksi jo lapsinäyttelijänä, mutta joutui teini-iän huumeongelmiensa vuoksi pesemään kasvonsa uudelleen ja Poison Ivy-leffassa hän tekee sen todella onnistuneesti. Erittäin tärkeä elokuva supertähdeksi kohonneen naisen uralla, ja myös hyvin vakuuttavaa eläytymistä söpön viettelijättären rooliin. Sara Gilbert loistaa omaperäisen Sylvien roolissa ja tekee mielestäni elokuvan parhaan roolisuorituksen. Rumasti sanottuna hän on myös täydellinen osoitus siitä, kuinka aiemmin Hollywoodissa arvostettiin enemmän näyttelijänlahjoja kuin ulkonäköä.
Viihdearvoltaan Ivy-sarjan ensimmäinen elokuva on hyvää luokkaa ja sitä voi huoletta suositella katselulistan jatkoksi.
