Timo Koivusalo on jo pitkään ollut piikki suomalaisen elokuvataiteen lihassa. Mielisairaanhoitaja sekä itseoppinut (?!) elokuvaohjaaja muokkaa suomalaisten musiikkialan vaikuttajien elämästä pelkkää rankasti sensuroitua ja kaunisteltua ylistyslaulua, nostaen kohteensa jopa Pyhimysten tasolle. Sangen arveluttavaa touhua, murahtelen minä. Varsinkin hampparitaiteilija Irwin Goodmanin alias Antti Hammarbergin elämäntarina Rentun ruusu on jo sekä elokuvallisesti että draamallisesti sellainen rimanalitus että täytyy useasti miettiä: mitä ihmettä tuotoksella on ylipäätänsä ajettu takaa.
Teoksen kartoittama ajanjakso uloittuu aina 60-luvun alun Saksan hämäristä kapakoista talviseen päivään itärajalle 1991, jolloin päättyi suomalaisen ”rotestilaulajan” pitkä ja kivikkoinen tie. Tarina Antti Hammarbergin urasta ja elämästä kerrotaan äärimmäisen laskelmoivasti ja tönkösti, eikä kohteensa veroiselle junttikatsojalle tietenkään jätetä minkäänlaista tilaa omalle ajattelulle ja johtopäätösten vetämiselle. Sen sijaan Koivusalo keskittyy kohteensa kilven kiillottamiseen niin kirkkaaksi että lopulta se heijastuu jopa tekijäänsä vastaan. Poissa ovat niin Irwinin lukemattomat ongelmat alkoholin kanssa, kuten myös taannoin kohua herättänyt syyte alaikäiseen sekaantumisesta.
Lähinnä tahattoman (tai jopa tahallisen) koomista on tapa millä elokuva kohtelee yhteiskunnan vallanpitäjiä. Hei, minä olen suuri taiteilija joka kiskoo viinaa kuin pesusieni ja minulla on oikeus tehdä ja riehua miten haluan ilman että pikkumaiset koppalakit tai tuhma verottajasetä puuttuvat tekemisiini fasistimaisin ottein. Joopa joo. Kun kerran Koivusalo on kaikessa viisaudessaan valinnut kohteekseen yhden suomalaisen musiikkitaivaan tunnetuimmista räyhääjistä, miksi hänen pitää varta vasten muovata hänestä Pyhimys mitä hän ei selkeästikään ollut? Ja miten Koivusalo kehtaa tämän kaiken jälkeen vielä raahata Vexi Salmen elokuvansa kertojaksi, ikäänkuin kyseessä olisikin dokumentti?!
Jos elokuvasta väkisinvääntämällä pitää jotain positiivista repäistä niin muutama Irwinin hillittömistä ralleista on kieltämättä leppoisaa kuunneltavaa (oikeassa mielentilassa) eikä Martti Suosalon intensiivinen roolisuoritus ole sinänsä ollenkaan huono, päinvastoin. Mutta ikävä kyllä koska Koivusalon ohjaus ontuu kuin siipipuoli vesilintu, ei näistä valopilkuista irtoa puolta pistettä enempää. Timo! Jos luet tätä arvostelua niin lähetäthän minulle tilinumerosi. Voin lahjoittaa sinulle tarpeeksi suuren rahamäärän jotta saat investoitua piirustuskehtiöön ja värikyniin, ehkä jopa legopalikoihinkin. Kunhan vaan lupaat että jätät elämänkertaelokuvat tästä lähin niille jotka osaavat ne hommat (ainakin allekirjoittaneen mielestä) sinua paremmin. Kiitos jo etukäteen!
