Elokuvahistoriassa ohjaaja Martin Scorsese ja tähtinäyttelijä Robert De Niro ovat olleet merkittävä perivaljakko, joiden yhteistyöstä on syntynyt useita vaikuttavia ja klassisia elokuvia, kuten Taksikuski, Kuin raivo härkä ja Mafiaveljet. Herrojen viimeisin yhteinen elokuva oli vuonna 1995 valmistunut Casino ja sen jälkeen tuli erittäin pitkä tauko heidän yhteistyössään. Tämän jälkeen Scorsese on edelleen tehnyt useita merkittäviä elokuvia, joista monet ovat olleet Leonardo DiCaprion tähdittämiä, kun taas De Niro, joka varsinkin tällä vuosituhannella on sortunut tähdittämään melko paljon varsin keskinkertaisia ja huonoja elokuvia, vaikka niiden joukossa on ollut muutamia laatuteoksiakin.
Scorsesen ja De Niron polut olivat lopultakin jälleen risteämässä, kun elokuvan The Irishman (2019) tuotanto alkoi. Elokuva perustuu Charles Brandtin kirjaan I Heard You Paint Houses, jonka tarinan ja tapahtumien todenperäisyyttä on epäilty. De Niro innostui kirjasta paljon, uskoi tarinan vahvaan potentiaaliin, toimi yhtenä tuottajana ja sai Scorsesen ohjaamaan elokuvan. Elokuvaa alettiin suunnittelemaan jo vuonna 2007, mutta sille oli vaikea saada rahoittaja, sillä monet isot studiot eivät halunneet tuottaa sitä korkean budjetin takia sekä myös näyttelijöiden nuorentamisprosessia erikoistehosteilla pidettiin riskinä. Rahoittajaksi lopulta päätyi Netflix ja niin tuotanto saatiin lopulta alkuun. De Niro näytteli pääosaa ja sivuosiin saatiin varsin nimekkäitä näyttelijöitä, kuten mm. Al Pacino sekä Scorsesen kanssa aiemmin työskennelleet Joe Pesci ja Harvey Keitel.
Elokuva kertoo mafian palkkatappajasta Frank Sheeranista (De Niro), joka vanhana miehenä kertoo elämästään rikollisena. Tarina pyrkii paljastamaan jännittävällä tavalla, mitä mahdollisesti tapahtui vuonna 1975 mystisesti kadonneelle ammattiyhdistysjohtajalle Jimmy Hoffalle, jota elokuvassa näyttelee Al Pacino.
Elokuvalla on pituutta ruhtinaalliset kolme ja puoli tuntia, mutta silti se ei tunnu pitkältä, sillä elokuvan vakuuttava ja energinen kerronta vie hyvin mukanaan. Tarina etenee aluksi maltillisesti ja antaa jokaiselle päähenkilölle aikaa ja tilaa kehittyäkseen, sillä tämä on todellakin heidän näyttelijöidensä juhlaa. Elokuva sai kriitikoilta yhdet Scorsesen uran parhaimmista arvosteluista ja itsellenikin tämä oli mahdollisesti parasta Scorsesea noin 30 vuoteen sitten Mafiaveljien. Itsekin suhtauduin elokuvaan pienellä varauksella ennakkoon, sillä minua mietitytti erikoistehosteiden mahdollinen toimivuus henkilöhahmojen nuorennuksessa, mutta huoli oli turha, sillä se toimii kohtalaisen hyvin (vaikka olisi voinut toimia vielä paremminkin) ja siihen katsojana tottuu nopeasti, eikä elokuvan edetessä tule paljoa ajateltua enää tätä prosessia.
De Niro tekee yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista Sheeranina ja hienoa on nähdä, miten hän onnistuu näyttämään roolihahmonsa tunteita ja tuskaa myös eleillä ja ilmeillä. On mahtavaa nähdä pitkästä aikaa myös Pacino erittäin hyvässä elokuvaroolissa. Hän ottaa kaiken irti Hoffan roolista tutulla raivokkaalla energialla, tehden ehkä samalla elokuvan parhaan roolin. Viime vuosikymmeninä harvakseen elokuvia tehnyt ja eläkepäiviltä loistavan paluun tekevä Joe Pesci on myös erinomainen ja toimii yhtenä elokuvan kantavana voimana. Sheeranin aikuista tytärtä Peggyä näyttelevän Anna Paquinin roolia on kritisoitu, koska hän on enimmäkseen hiljaa ja lausuu elokuvassa seitsemän sanaa. Ymmärrän tätä kritiikkiä, mutta omasta mielestäni tämä hiljaisuus toimi hyvin, sillä enimmäkseen ilmeisiin ja eleisiin perustuva roolityö välitti tehokkaasti Peggyn etäisyyden ja vihan rikollista isäänsä kohtaan, joten Paquin on myös erinomainen.
Tätä elokuvaa pystyn suosittelemaan lämpimästi kaikille hyvien rikoselokuvien ja ennen kaikkea Martin Scorsesen teosten ihailijoille. Scorsese on todellakin yksi tämän elokuvan tähdistä, joka todella on saanut luotua jälleen yhden hienon mestariteoksen. Se kuuluu viime vuosikymmenen lopun elokuvallisiin valopilkkuihin.
