Tämänkertaista leffaa valitessani koin lauantaisen ahdistus- ja groteskiuskiintiöni tulleen ainakin hetkellisesti täyteen, joten päätinkin ottaa tarkoituksella askelen täysin päinvastaiseen suuntaan – eli käsittelyyn tulkoon nyt vuorostaan jotain mahdollisimman kivaa ja söpöä! Ernest & Celestine onkin mitä sopivinta hömppäviihdettä juuri tähän nimenomaiseen tarkoitukseen, onhan kyseessä koko perheelle suunnattu lämminhenkinen ja sympaattinen kertomus ystävyydestä, jota karvainen ja ylipainon turruttama aikamieskin pystyy katsomaan selvinpäin alusta loppuun yöuniaan menettämättä.
Ilman sarvia ja hampaita sanottuna kyseessä on oikeasti erittäin laadukas teos, jonka arvostelua olinkin todellisuudessa suunnitellut ties kuinka kauan, mutta jolle löysin monen muun eurooppalaisen animaation tavoin aikaa vasta nyt. Kuten Kädettömän tytönkin tapauksessa, ei animaation suhteen tälläkään kertaa liikuta missään suuren maailman satojen miljoonien sfääreissä, vaan visuaalisuus lepää jälleen tukevasti nätin pienimuotoisessa vesivärillä ja kevyellä tussauksella toteutetussa omintakeisessa satukirjatyylissä, joka kaiken muun lisäksi on vieläpä erittäin ilmeikästä, vaivattoman mielekästä katsoa ja veikeän hauska kokea.
Varsinainen tarina sijoittuu karhujen asuttamaan maanpäälliseen ja sen aliseen kaupunkiin, jossa hiiret pyörittävät omaa hammaslääkäriään ja keräävät salaa karhujen hampaita tehdäkseen niistä proteeseja jyrsijöiden turpavärkkeihin. Kahden lajin rauhanomainen yhteiselo on käytännössä mahdollista vain erossa toisistaan, sillä pienet hiiret pelkäävät karhuja ja vastaavasti karhut hiiriä. Vastoin kaikkia kirjoitettuja ja sanomattomia lakeja koditon Celestine-hiiri ja Ernest-karhu kuitenkin ystävystyvät ja päätyvät kuin kohtalon oikusta asumaan saman katon alle. Kielletty ystävyys onkin tuomittu kohtaamaan raivokasta vastustusta niin hiirten kuin karhujenkin keskuudesta.
Mikäli edellinen herätti mielikuvat jonkinlaista poliittista sisältöä tuputtavasta lasten propagandapiirretystä, voi moiset ajatukset jättää suosiolla täysin omaan arvoonsa jo kättelyssä, sillä Ernest & Celestine on todellisuudessa erittäin perinteikäs ja sanomaltaan positiivinen tarina ympäristön odotuksia ja vaatimuksia uhmaavasta suuresta ystävyydestä, jollaisista on kertoiltu satuja suunnilleen niin kauan kuin ihmisapinoiden ääntely- ja örähtelyelimillä on fiktiivisiä kaskuja ja tarinoita ylipäänsä tavattu kertoilla. Eikä siinä kaikki, sillä Ernest & Celestine on vieläpä omassa lajissaankin harvinaisen vilpitön ja harmiton tapaus, joka tuskin menisi ihon alle tiukkapipoisimmallekaan homo neuroticukselle.
Siinä missä menin edellisessä arvostelussani moittimaan, miten Kädettömän tytön animaatio ei tue ollenkaan itse elokuvan tarinaa, edustaa Ernest & Celestine tässä suhteessa täysin päinvastaista laatua, sillä sen kevyt ja mukavan vaaleilla sävyillä maalattu animaatio taustoineen sopi vähintään yhtä keveään tarinaan kuin nokka ankan naamaan, eikä hahmojen ilmeikäs ja rikas animointi, veikeä visuaalinen huumori ja taidolla tehty herttainen satukirjamainen design ainakaan kokonaisuuden nautittavuutta riitä heikentämään – itse asiassa monet hahmojen reaktiot ja ilmeet yksinään riittivät herättämään itsessäni hilpeyttä ja tirauttamaan suustani muutaman etäisesti naurulta kuulostavan apinamurahduksenkin.
Ainut järkevä ja hyväksi havaittu tapa nauttia Ernest & Celestinen kaltaisesta elokuvasta on katsoa se sellaisena kuin tekijät ovat tarkoittaneet: ranskaksi puhuttuna. Perinteisesti gallialaisilla tuntuu nimittäin olevan erityisesti ääninäyttely poikkeuksellisella tavalla hanskassa – tämän teoksen kohdalla vieläpä aivan erityisen onnistuneesti jopa perinteisesti laadultaan pahasti heittelehtivien lapsinäyttelijöiden osalta. Ilman turhankin moneen kertaan nähtyä tarinaansa ja hätäiseltä tuntuvaa loppuaan tässä voisikin helposti olla suosikkini kaikista näkemistäni ranskalaisista animaatioista heti Kuninkaan ja satakielen jälkeen, mutta pelkästään viimeisen vuosikymmenen osalta Ernest & Celestine puolustaa ehdottomasti paikkaansa yhtenä Gallian valioista.
