Ben-Hur lienee yksi kaikkien aikojen kunnioitetuimmista leffoista. Leffassa on prameita pukuja, ylväitä miehiä, uljaita hevosia ja… 11 Oscaria. Huh! Moinen eepos on jäänyt leffahistoriaan niin tärkeänä tekeleenä, että se kuuluu oikeastaan nähdä jo yleissivistyksen vuoksi. Pitääpä siitä tai ei.
Charlton Heston esittää jätkää nimiroolissa. Judah Ben-Hur on Jeesuksen aikana elänyt heppu, jota vanhukset muistelisivat luultavasti sanoin ”sepä oli hieno mies”. Häiskä elelee rikkaana juutalaisprinssinä aikansa, kunnes vanha ystävä Messala pistää hänet perheineen perusteettomasti poseen. Judah lähtee seikkailulle tahtomattaan, mutta vannoo vielä palaavansa takaisin…
Käsis olisi muuten juoneltaan melko tavallinen sankariraina, mutta sen tekevät mielenkiintoiseksi itse Jeesuksen ovelat cameot. Loppua kohden Hän saa nauttia valokeilasta enemmänkin, ja Judahin tarina kulkee taitavasti rinnan ristiinnaulitsemisen kanssa. Jees, mainio veto! Leffan heikoin puoli on tietenkin sen pituus – 222 minsaa. Ravikisat sun muut spektaakkelimaiset skenet saavat kellon näyttämään liiankin mielenkiintoiselta. Tylsyyden huipentumia ovat alku- ja välisoitto, joissa vain kuunnellaan mahtipontista musaa useiden minuuttien ajan. Hohhoijakkaa…
Pläjäyksessä riittää kieltämättä visuaalista loistoa (etenkin aikaansa nähden) vaikka muille jakaa. Kuuluisa ravikohtaus on kuvattu yllättävän vauhdikkaasti. Tietynlainen vänkä, vanha fiilis on alati läsnä. Muutamat otokset tuntuvat henkiin heränneiltä maalauksilta, mihin leffa tuntuisi osittain pyrkineenkin. Musiikki on myöskin hienoa kuultavaa. Näyttelijät ovat uskottavia, vaikka hahmot ovat (tarkoituksella) melko teatraalisesti kirjoitettuja.
Ben-Hur on ylipitkä, massiivinen eepos jolla on samalla oma viehättävä tatsinsa. Pingu tuntee suurta kunnioitusta, vaikkei nauttisikaan kuvasta kolmea ja puolta kuulaa enempää. Ehdottomasti katsastamisen arvoinen pläjäys on kuitenkin kyseessä – ei pelkästään elokuvallisen tärkeytensä takia.
