Amerikkalainen jalkapallo on todella tärkeä laji Yhdysvallan kansalaisille. Aiheesta on väännetty monia leffoja vaihtelevalla menestyksellä. Varsity Blues kuuluu sinne paremmalle puoliskolle. Teinituotteesta on nyt kyse ja tällaiset yleensä haukun pystyyn, mutta minuun tämä jostain syystä iski. Nykyisin yritän välttää näitä teinileffoja, mutta molemmilla katselukerroilla tässä vaan on ollut jotain, joka kolahtaa.
Varsity Blues – pelin säännöt on kertomus urheiluhulluudesta ja siitä miten pelaaminen menee elämänkin edelle. Teksasissa West Canaanin lukiolaiset ovat kovia pelaajia ja kyläläiset kovia kannustajia. Elämä liikkuu melkein pelkästään jalkapallon ympärillä. Mox (Beek) on tottunut kuluttamaan vaihtopenkkiä. Hänen isä odottaa pojaltansa paljon ja veli etsii oikeaa uskontoa. Valmentaja Kilmer (Voight) on semmoinen kusipää, joka ei päästä poikia helpolla. Tilanne vaikeutuu, kun pelinrakentaja Lance Harbour (Walker) loukkaantuu. Mox pääsee kentälle, mutta hän ei noudatakaan Kilmerin ohjeita, vaan luokin omia kuvioita.
Homma on todella viihdyttävä ja kuvaustapa on rento. Pääosissa juoksentelevat teinit vetävät yllättävän hyvät suoritukset. Myös vanha konkari Jon Voight joukkueen kivikasvoisena valmentajana osaa hommansa. Huumoria on laitettu mukavasti mukaan, vaikka draamasta onkin kyse. Varsity Blues onkin viime vuosien parhaita nuorisoleffoja.
Pieni amerikkalaisuus kuitenkin häiritsee. Taustalla heilutetaan huimaan tahtiin tähtilippua. Ei sekään paljon häiritse ja homma menee liian amerikkalaiseksi vasta leffan loppuminuuteilla. Loppukohtaus on niin amerikkalainen, että se alkoi ottamaan jo päähän. Vasta loppupuolella tulee esiin kaikista suurimmat kliseet ja juttu muuttuu vasta sitten ylisentimentaaliseksi. Loppu ei kuitenkaan upota leffaa suohon, koska lopputekstien kiirehtiessä ruutuun ainakin minulla oli hyvä mieli.
Kuvaus jää jokseenkin hyvin pintapuoliseksi, mutta pläjäys on sen verran letkeää katseltavaa ja jotenkin myös realistista, ettei tätä voi täysin tuomita. Tylsiä kohtia ei tule, eikä aleta junnaamaan edes paikallaan. Huonoja puolia on tietenkin mukana, mutta niin on myös paljon hyviäkin. Kyllähän tuo meno voi ollakin jenkkilässä noin hullua, mikä luultavasti pitää paikkansa. Kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys, joka kestää useammankin katsomiskerran.
