Andrew Lloyd Webberin musikaalista Oopperan kummitus on tehty lukuisia filmatisointeja ja se onkin yksi tunnetuimmista musikaaleista. Tämä Joel Schumaherin versio on ensimmäinen minkä olen nähnyt ja Schrumaherin elokuvaksi kieltämättä yllättävän hyvä.
Tarina sijoittuu 1800-luvun Ranskaan, Pariisin oopperataloon. Talon katakombeissa on jo vuosikymmeniä asustanut Oopperan kummitukseksi kutsuttu hahmo. Kummitus (Butler) antaa omistajien tietyin ehdoin käyttää oopperataloa ja niitä rikottaessa hän terrorisoi esityksiä. Kummitus iskee silmänsä kuitenkin kauniiseen laulajaan, Christineen (Rossum), jonka entinen lapsuudenihastus Raul (Wilson) on saapunut myös kuvioihin. Ja näin alkaa laulujen siivittämä, mahtipontinen kolmiodraama.
Lähdin katsomaan Oopperan kummitusta hieman epäilevin ajatuksin, koska en ole ikinä ollut mikään musikaalien ystävä. Ja siinä ilmeneekin leffan suurin kompastuskivi. Oopperan kummituksesta on vaikea pitää edes elokuvana, jos ei pidä lainkaan musikaaleista. No, yritin sopeutua silti elokuvan tunnelmaan ja löytyy siitä paljon positiivistakin. Oikeastaan leffassa ei sinänsä teknisesti, saati visuaalisesti ole mitään vikaa. Kuvaus on komeaa, lavastus ja puvustus ensiluokkaisia ja näyttelijät loistavia. Yleensä lähinnä naurettavia ja keskinkertaisia elokuvia ohjannut Joel Schumaher on myös yllättävän hyvässä vedossa. Oopperan kummitus lienee jopa miehen paras elokuva.
Miinukset tulevat lähinnä siitä tosiseikasta, että se on musikaali. En vain voi sietää, että hahmot laulavat lähes jokaisen vuorosanansa ja dialogit käydään hoilaten.
Elokuvan pitkä kesto on toinen asia, mistä täytyy hieman sakottaa. Sanonta ”Kelloon ei juuri tullut vilkuiltua” toimi tämän leffan kohdalla päinvastoin. Elokuva alkaa kauhean hitaasti, mutta paranee selkeästi loppua kohden. Alussa nähtävä siirtymä hämähäkinseitin peitossa olevasta oopperatalosta entisajan loisteliaaseen palatsiin on visuaalisesti huikea. Tätä kaikkea tukee mahtipontinen musiikki. Voimakas ja mahtipontinen ovat sanoina kenties osuvimmat myös kuvaamaan koko elokuvaa.
Näyttelijöistä Gerard Butler vetää ehdottomasti parhaan roolin ristiriitaisena kummituksena. Patrick Wilson on tässä hieman pökkelömäinen, mutta hyvin mies osaa laulaa. Sievä ja suloinen Emmy Rossum on ihan ok molempien miesten sydäntenviejänä.
Montaa musikaalia en ole muistaakseni edes nähnyt ja niistäkin mitkä muistan, niin Oopperan kummitus on kyllä paras. Vaikka leffa aiheuttaakin minussa harmaita hiuksia, niin on siinä kuitenkin hetkensä. Vika on lähinnä katsojassa.
