Kahdeksankymmentäluvulle hypättäessä oli kulunut jo vuosia siitä, kun nuori ja lupaava Dario Argento oli ollut käsikirjoittamassa Sergio Leonen legendaarista Huuliharppukostajaa. Italialainen Argento oli ehtinyt häärätä ohjaajana jo tovin ja väsätä kasan halvanoloisia kauhuleffoja. Ja Inferno on osa tuota surullisenkuuluisaa sarjaa.
Argento ei kirjoittajana ole todellakaan mikään turha mies, mutta henkilöohjauksesta tai dialogista jätkä ei kyllä tajua mitään. Riittää, että 90% tarinan henkilöistä kuolee toinen toistaan oudommilla tavoilla, muulla ei sitten ole väliä. Tällä kertaa näemme mm. puhelaitteeseen kuristuvan miehen ja rottien syömän kissankiduttajan. Hohhoijaa…
Inferno onnistuu olemaan keskitason tarinasta huolimatta totaalisen onneton tekele. Ainakin Tunteita ja tuoksuja –sarjassa ”näytellyt” Leigh Closkey tapittaa sama ilme kasvoillaan joka kohtauksessa ja naiset Miracle & Giorgio toimivat vain kiljuvina idiootteina. Edesmennyt Sacha Pitoëff on ainoa, joka saa edes välttävät paperit.
Inferno tarjoaa kyllä illanpäätteeksi tylsyyden sekä mojovien nauruhetkien yhteismarssin, mutta ei sitä oikein raaskisi komedianakaan yrittää tulkita. Ilmeisesti ketsuppimainoksista leikatut ”veriset” pursuttelukohtaukset sekä Rooman kirjaston kellarissa kiehuva mömmö (joka näyttää Puolustusvoimien hernekeitolta) ovat ne ”pelottavimmat” tehokeinot. Ja onhan miljöökin sellainen, että jokainen lasiesine viiltää haavoja, jokainen ikkuna paukkuu ja jokaisessa huoneessa lojuu ruumis…
Sekä ok:n kässärin että surkean ohjauksen väsännyt Argento kaatuu viimeistään onnettomiin näyttelijöihin. En ikipäivänä rohkenisi kutsua tätä kauhuksi tai psykedeliamatkaksi, koska esimerkiksi 50-luvun kauhupätkät pieksevät Infernon tylysti – myös ”pelotteluosastolla”. Lopussa on twisti, joka voisi ehkä toimia, jos nauruvaihde olisi kytketty pois päältä aiemmin.
Inferno on (onneksi) keskeneräiseksi jääneen trilogian kakkososa sekä ennen kaikkea infernaalisen huono ”kauhuleffa”. Täytyy myöntää, että hävetti koko kauhuleffagenren puolesta.
PS. Puoli pojoa tulee maailman särmimmästä kirjastosedästä, joka hallitsee kirjahyllyt nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Ja onhan Kolme äitiä aika karu nimi pahiksista pahimmalle…
