“On vain yksi kuningas, Jari-Jari-Jari-Jari Litmanen.”
Tätä laulua suomalaiset futisfanit ovat hoilanneet viimeiset vuodet aina, kun Litmanen on ollut paikalla, tai kun hänen olisi pitänyt olla paikalla, tai muuten vaan hetki on liipannut läheltä Litmasta. Juuri nyt samainen laulu raikaa dokumentin “Kuningas Litmanen” kautta elokuvateattereissa ympäri maan.
Jari Litmanenhan on aivan tavallinen suomalainen mies:
– huippuvuosinaan yksi maailman parhaista jalkapalloilijoista
– hauska, herkkä, huumorintajuinen ja pukeutuu tyylikkäästi
– asunut n. kuudessa maassa, hallitsee jokaisen näistä maista “kotikielen”, ystäviä ympäri maailman, nauttii laajaa arvostusta maa- ja seurarajoista piittaamatta
– neljänkymmenen ikävuoden aikana hänestä on tehty mm. patsas, elokuva ja kymmenet amsterdamilaislapset on nimetty hänen mukaansa
(no, saattoi tuossa tietysti olla joku kohta, joka ei täyty ihan jokaisen suomalaisen miehen kohdalla.)
Joka tapauksessa Jari on leffansa ansainnut. Kotimaassaan, ja miksei muuallakin, hänet on enimmäkseen totuttu näkemään ilmeettömänä, tunteettomana, hymyttömänä ja yksitotisella äänellä kommunikoivana puhuvana päänä. Dokumentti maalaa kuvan toisenlaisesta Litmasesta: tunteellisesta ja inhimillisestä.
Leffan rakenne on jalkapallomainen. Ensimmäiseksi puoliajaksi nimetty osio kertaa Litin uran huippuhetket, eli ne hetket, jotka jokainen futisfani osaakin jo ulkoa. Hyvää kertausta varmasti vähemmän aihetta seuranneille, mutta pakko myöntää, että ensimmäisen kymmenen minuutin ajan ehdin jo miettiä, että tätäkö tämä on: sitä samaa kohta parikymmentä vuotta vanhaa hehkutusta Litin peleistä Champions Liigan finaaleissa. Ja vielä se Unkari-matsin ratkaisukin piti näyttää, hidastettunakin moneen kertaan. Kiitos vaan, ei ne haavat olleetkaan vielä arpeutuneet, joten hyvin saattoi vähän veistä siinä pyöräyttää. Pelko on kuitenkin turha. Elokuva etenee hienosti kohti toista puoliaikaa, jossa päästään paremmin sisälle henkilöön nimeltä Jari Litmanen, sekä hänen uransa käännekohtiin, jotka eivät ihan aina olleet niitä kaikista hohdokkaimpia. Vieläkään Litmanen ei avaa portteja varsinaiseen yksityiselämäänsä, eikä tietysti tarvitsekaan. Pieni hetki nähdään vaimon ja kahden pojan kanssa joissakin kemuissa, muuten mennään jalkapallon kautta.
Leffan on ohjannut Arto Koskinen, joka on osunut kultasuoneen. Tyylikäs niputus Litin uran eri puolista, juonen liikkeellä pitäminen ja sopivan pitkät – ei liian viipyvät – otot niistä hetkistä, kun Litti liikuttuu: kaikki tämä kertoo sen, että ohjaajalla on homma hallussa ja töitä riittää varmasti jatkossakin. Ehdottomasti hyvä haku tuottaja Mika Kaurismäeltä.
Kuvauspaikat on luontevan mielikuvituksettomia: Lahden kisapuisto, Ajaxin, Liverpoolin ja Barcelonan stadionit sekä joku sohvanurkkaus jossakin haastattelupaikassa. Dokkaria jaksottaa hyvin pätkät vanhojen pelikavereiden muistelut, Litin omat haastattelut sekä pätkät niistä ikimuistoisimmista peleistä. Maalin tullen ja katsomon kohinan noustessa tekisi itsekin mieli nousta seisomaan ja huutaa.
Kuningas Litmanen on ihan kelpo dokumentti. Kohde ei varmasti ole ollut helpoin kuvattava, johtuen Litin tiukoista rajoista julkisuuden suhteen, mutta mukavasti on Litin elämä saatu nippuun ja jotain uuttakin tietoa jopa tällaiselle semifanille. Niinkuin nyt se, että noustessaan ensimmäistä kertaa A-maajoukkueen avauskokoonpanoon, Litti oli nuorten maajoukkueessa vain vaihtopelaajan roolissa.
Suosittelen leffaa jokaiselle, joka on joskus ollut kiinnostunut jostakin jalkapalloon liittyvästä. Samalla muistutan, että vaikka tässä mennäänkin syvemmälle Litmaseen kuin koskaan ennen, se ei ole vielä kovin syvällä.
Futisfanilta kolme ja puoli tähteä, vähemmän futisfanilta ei ihan niin paljoa.
