Yhdeksän vuoden tauon jälkeen ohjaajan pallille palannut kuuluisa kauhuelokuvaohjaaja John Carpenter marssittaa tuomion eteen psykologisen trillerikauhuilun The Ward, johon toki liittyi paljon ennakko-odotuksia – varsinkin fanien puolelta. Keskinkertaisia arvioita puoleensa vetäneen tekeleen ovat käsikirjoittaneet Michael ja Shawn Rasmussen, joille urakka oli toinen laatuaan Long Distance -nimisen ja 2005 valmistuneen kauhutrilleriprojektin jälkeen.
Elokuva kertoo nuoren Kristenin tarinan, joka muistuttaa perussuomalaisen känniääliön sunnuntaiaamua. Neiti passitetaan nimittäin mielisairaalan suljetulle osastolle poltettuaan vanhahkon omakotitalon, mutta muistot ja tiedot tuhopolttoa edeltäneestä elämästä ovat kadoksissa. Kristen on kuitenkin vakuuttunut omasta selväjärkisyydestään, mutta ongelmaksi muodostuu psykiatrien uskonpuute ja osastolla riehuva mysteerinen hahmo.
Henkilökohtaisesti en lämmennyt Carpenterin comebackille ja odotin mieheltä jotain hieman laadukkaampaa ja omaperäisempää esitystä, kuin tusinakässäriin turvautuvaa teinisairaalakauhua. Leffa alkaa vauhdilla ja hyviä mysteerielementtejä pudotellaan kehiin hämmentämään katsojan mieltä. Tarina ja juoni ovat kuitenkin sen verran peruskauraa, että lopputwistin jälkeen turhautunut ja pettynyt olo täyttää koko kropan. Rasmussen-sukunimellä varustetut veijarit eivät onnistu luomaan mitään omaperäistä tai ennennäkemätöntä, eikä tässä genressä ideoiden kopioiminen muualta ole kovinkaan suotavaa toimintaa.
Carpenter sen sijaan tekee kameran näkymättömämmällä puolella loistotyötä, pitäen juonen hyvin kasassa sen lähestyessä kliimaksiaan. Sairaalan ahdistavat käytävät ja 1960-luvun tunnelma on sovitettu elokuvaan onnistuneesti. Myös pieniä yksityiskohtaisia hienouksia löytyy, joista tyttöjen tanssisvengailut hidastusottoineen ovat suorastaan nautinnollista seurattavaa. Itse pääpaha on ikävä kyllä laimeasti maskeerattu ja Lordi-yhtyeen kosketinsoittajakin näyttää kaasohaamua pelottavammalta tapaukselta.
Pelottava The Ward ei ole, mutta puolitoistatuntisen ajan se kykenee jännityksen ylläpitämiseen, ja säikäyttelykohtauksia on tarjolla avolavallinen, joka ei tosin allekirjoittaneelta saa kunnioitusta vaan pikemminkin halvan ES-merkinnän. Henkilöhahmoihin olisi mielestäni ollut syytä paneutua enemmän, sillä sohvaperunaa ei tällä toteutuksella kiinnosta pennin vertaa, miten päähenkilölle lopulta käy. Takautumiin olisi voinut panostaa enemmän ja antaa psykologisuudelle enemmän tilaa astua areenalle.
Näyttelijöistä Amber Heard vetää hyvän pääosan, vaikka näyttävä vaaleaverikkö ei joudukaan tämän käsikirjoituksen vuoksi esittämään tuntojensa tuskia toivomallani tavalla. Karjuminen ja määrätietoinen eteneminen onnistuu kuitenkin hienosti. Sivurooleista positiivisimmalla tavalla mieleen jäi myös Meryl Streepin tyttärenä tunnettu Mamie Gummer, joka saa heittäytymisellään hahmonsa tuntumaan aidosti hullujenhuoneen vakioasiakkaalta. Naiskauneutta castingista ei puutu ja Jared Harris mumisee vuorosanansa vähintäänkin tyydyttävästi psykiatrin roolissa.
Liikoja Carpenterin uusimmalta ei kannata odotella, mutta hyvää mysteeriviihdettä se silti kauhudiggareille tarjoilee ja 90-minuuttisen päivästään voisi hukata paljon turhempiinkin aktiviteetteihin. Itseäni se ei kuitenkaan vakuuttanut ja pääsyy siihen löytyy liian monesti aiemminkin nähdystä käsikirjoituksesta. Vähemmän kauhuelokuvia nähneelle se voi kuitenkin olla loppuratkaisunsa myötä hätkähdyttäväkin elämys, joten ei tämän kohdatessa kannata ohikaan kävellä.
