Norjalaiseen kihlajaisjuhlaan astelee saappaanvarret käärittyinä kutsumattomia vieraita. Persjalkaisten kolttien, ja ennen kaikkea Jompe Tormannin kekkerit saavat verisen päätöksen. Paha nelikko lahtaa kaikki. Paitsi Jompen, joka herää sairaalasta ehkäisyvälineitä suustaan sylkien ja kostoretkeään vannoen.
Sid on puolestaan poliisi jonka täytyy hoitaa viralliset tutkimukset, vaikka ei huvittaisi. Hän vihaa saamelaisia. Ja lisäksi tutkimuspartneriksi tulee viehko nainen. Sid vihaa myös naisia. Ainoan motiivin työlleen Sid saa Banana Airlines -bändin julmasta kohtalosta, kun joutuivat sivullisina kylmiksi kihlajaisjuhlissa.
Norjalaista leffaa Kill Buljo on sanottu Kill Bill –parodiaksi. Noh, onhan se sitäkin, mutta vääntö leffassa on niin vistoa, että parodiointia ei oikein voi nostaa ykkösaiheeksi kun puhutaan Kill Buljosta. Siinä jää nimittäin Boratit ja Brünot jalkoihin, jos verrataan övereiden tasoa ja gonzoilun määrää.
Olet siis varoitettu moraaliasi kohtaan tapahtuvasta leffahyökkäyksestä. Mutta samalla muistutan oikean asenteen omaavia varustautumaan jollakin imukykyisellä, sillä ei tätä silmät vuotamatta katso. Kill Buljo kuuluu kategoriaan ”niin huono että on hyvä”.
Kill Buljon näyttelijöiden vaativin osa on tainnut olla pitää pokka kuvauksissa. Näyttelytyötä on oikeastaan turha arvostella suuntaan tai toiseen, koska kökköily kuuluu tälläisiin elokuviin. Tommy Wirkolan ohjaamassa Kill Buljossa liikutaan leffaharrastuksen ja ammattihäröilyn himmeässä välimaastossa.
Eritteitä, sanallista törkytykitystä, kuvallista törkytykitystä, huonoa mutta leffaan sopivaa näyttelytyötä, vähemmistöjen ja puolustuskyvyttömien tallomista – Kill Buljo.