Turhapuro -leffat vakavoituvat vanhetessaan. Tällainen fiilis jäi elokuvasta Tie pohjoiseen, joka alkaa uhkaavasti one-linereihin nojaavana huumorileffana. Pidemmälle edetessään elokuva osoittaa omaavansa syvyyttä.
Mitään aivan spesiaalia leffalla ei kuitenkaan ole tarjota. Tuttuakin tutumpi road movie, jossa miehet autossa miettivät menneitä tekojaan, hakevat hyvitystä ja hyväksyntää sekä tekevät parannusta. Tällä kertaa umpeen kurotaan sukupolvien välistä kuilua ja
siihen väliin kertyneitä selvittämättömiä asioita.
Jotain poikkeuksellisen hyvää pätkässä kuitenkin on: kuvaus on sarjassa ”suomalaiset elokuvat” aivan kärkikaartia. Näyttelijäsuorituksista Peter Franzenin normirooli, eli pikkuisen höyrähtänyt tyyppi, on loistava kunnes ampuu hiukan yli. Samuli Edelmann on hyvässä vedossa niin näyttelyn kuin laulunkin osalta. Toinen pääveijareista, eli legendojen legenda Vesa-Matti Loiri, vetää aika rennolla otteella hyvän roolityön, jättäen sopivasti tilaa Edelmannin esittämälle moniahdistuneelle huippupianistille. Sivuosista löytyy Elina Knihtilää, Aake Kallialaa, Krista Kososta, Pertti Sveholmia, Eeva Litmasta, Mari Perankoskea ja ketä kaikkia niitä nyt olikaan. Heidän osuutensa jää kuitenkin kovin kovin vähäiseksi, suurimman osan kohdalla peräti olemattomaksi.
Ohjauksesta vastaa myös alansa suomalainen legenda, nimittäin Mika Kaurismäki. Ja alalla tarkoitan paitsi yleensä elokuva-alaa, myös erityisesti road movieta. Voimakkain deja vu -kokemus tulee kohtauksessa, jossa Loiri ja Edelmann kaksinlaulavat jenkkiautossa pohjoisen matkallaan. Samankaltainen kohtaus, tosin huomattavasti mieleenpainuvammin nähtiin Rossossa, jossa Martti Syrjä ja Kari Väänänen vetivät ”Olen suomalainen” kaksikielisesti maantien kohistessa taustalla.
Monista asioista paistaa läpi tietty ammattimaisuus ja huolellisuus. Jo mainitsemani kuvaus väreineen kaikkineen ja täydellisesti elokuvan tunnelmaan sopiva musiikki tuottavat katsojalle nautintoa, mutta ne pelkästään eivät riitä. Tämä leffa ja tämä tekijäkaarti olisi ansainnut hitusen paremman tarinan. Turhien juonenkäänteiden pois jättäminen ja keskittyminen olennaiseen olisi tuottanut neljän tähden leffan. Nyt genre-epäselvyydet ja ajoittainen hätäily kohtauksesta toiseen pomppimisessa pudottaa tähdet kolmeen.
