(Voi sisältää spoilereita)
Videopelit ovat kauan hallineet maailmaa. Pelit ovat uudistuneet ja muuttuneet väkivaltaisemmiksi. Vanhan ajan pelit ovat väistyneet. Onneksi Räyhä-Ralf elokuva muistuttaa meitä 1900-luvun peleistä ja osoittautuu pelimaailman Toy Storyksi.
RALF ROMUTTAA!
Räyhä-Ralf-parka. Hän joutuu kaatopaikalle asumaan ja syrjäytyy vain siksi, että on pelinsä pahis. Hän jää toisten varjoon. Ralf haluaa sankariksi ja tekee turbot, eli lähtee omasta pelistään pois. Jätkä haluaa vain kultamitalin, jolla saa paremman elämän.
Kuten kuvauksesta huomaakin, Räyhä-Ralf on vastaus kysymykseen: Minkäköhänlainen pelimaailma olisi, jos pelihahmot olisivat ”todellisia”. Elokuvan idea toimii. Pelimaailma on hienosti toteutettu, vaikka sitä olisi voinut esitellä vähän laajemmin. Ilman mainitsemaani mahtavaa ideaakin elokuvan käsikirjoitus on sujuva ja opettavainen. Räyhä-Ralfin maailmaan eläytyy hyvin ja elokuvan kesto on myös saatu sopivaksi. Mutta mukana oleva rakkaustarina on mielestäni turha.
Räyhä-Ralfissa on kaikenlaisia pelejä, kuten ralli- ja sotapelejä, mitkä ovat tietysti tärkeä osuus videopeleihin sijoittuvassa elokuvassa. Elokuvassa vilahtaa muutama tuttu pelihahmo esim. Sonic the Hedgehog. Jokaiselle hahmolle on löytynyt jonkillainen tarkoitus. Vihollinen, kuningas Karkki oli mielestäni kuitenkin turhan pöljä. Paras elokuvan hahmo on kevyesti sen päähenkilö, eli Räyhä Ralf.
Räyhä-Ralfin genreä ei voi tarkalleen päättää. Se on hieno sekoitus toimintaa, jännitystä ja huumoria. Mutta tämä leffa ei sorru älyttömäksi kohellukseksi. Ääninäyttely toimii myös kohtalaisesti.
Räyhä-Ralf on mainio elokuva, josta löytyy 90% hyvää ja 10% huonoa. Siinä on hieno idea ja se on mahtava paluu vanhojen pelien äärelle. Se on parhaita animaatioelokuvia pitkään aikaan ja mielestäni saisi voittaa Oscar-palkinnon parhaana animaatioelokuvana. Todella hyvää työtä. Melkein täydellistä.
