Itävaltalainen muotitoimittaja Bruno (Sacha Baron Cohen) saa potkut Funkyzeit-ohjelmasta käytettyään velcropäällysteistä pukua Milanon muotijuhlilla. Siitähän sisu nousee ja mukanaan apuri Lutz (Gustaf Hammarsten) siirtyy Bruno Yhdysvaltoihin ahneena päämääränään tulla tähdeksi. Se on alkupotku räävittömälle kimaralle riemukkaasti homon Brunon törmäilyä ja hän aiheuttaa järkytystä ja inhoa moninaisissa paikoissa ja lopulta onnistuu saamaan unelmansa kiinni.
Pakko se on myöntää: Sacha Baron Cohenilla on munaa! Enemmän kuin strutsi- ja kanafarmin vuosituotannolla saa aikaan ja taatusti enemmän kuin John Holmesilla ja Ron Jeremyllä yhteensä. Brittiläisen, Cambridgessä opiskelleen juutalaisen pokka ei petä missään vaiheessa ja kameleonttimaisesti hän omaksuu roolinsa egoistisena itävaltalaisena homona täydellisesti. Bruno on räävittömän yliampuva ja loukkaava hahmo ja hänen itsekeskeinen ahneutensa on aivan yhtä käsittämätöntä kuin hänen räävittömät asusteensa. Larry Charlesin työ on pääasiassa antaa Cohenin paahtaa täyttä vauhtia tilanteisiin joissa lynkatuksi tulemisen vaara on hyvinkin todellinen.
Vaikea on olla vertaamatta tätä räävitöntä, mautonta ja shokeeraavaa satiiripläjäystä edeltäjäänsä [movie]Borat[/movie], sillä huumori lähtee samoista aiheista ja lähtökohta törmäilylle on samanlainen: omalaatuinen vähemmistöhahmo törmäilee ja aiheuttaa närää ohuella juonella. Räävittömistä vitseistä ja kohtauksista huolimatta on kokonaisuus harmillisen heppoinen, joskin se johtuu ennen kaikkea Brunosta. Silti Brunon törmäily paljastaa paljonkin epämiellyttäviä piirteitä amerikkalaisista ja se on yhteiskunnallinen ulottuvuus.
Loukkaava, stereotyyppinen ja mauton, mutta noista piirteistä huolimatta Brüno onnistuu olemaan myös hauska. Parhaimillaan Brunon törmäily aiheuttaa uskomattoman voimakkaita reaktioita ja pahimmillaan pahoinvointia.
