Häjyt kertoo kolmesta kaveruksesta Pohjanmaalta joista kaksi joutuu tiilen päitä lukemaan pankkiryöstön tuloksena. Kolmas mukana ollut ei käryä kuprusta, ja lukee itsensä poliisiksi. Viisi vuotta kuluu ja kaksikko pääsee vapaaksi, ja kohtalo kuljettaa kolmannenkin kotikonnuille – nimismieheksi.
Häjyt aloitti Suomi-filmin uuden buumin ja ansaitsi kyllä paikkansa mielestäni ykkösleffana. Samoihin aikoihin leffoissa kiertänyt Rukajärven tie jatkoi vetoa mutta ainakaan Viljamin mielestä se ei yltänyt samalle tasolle. Lajityyppinäkään se ei iskenyt samalla tavalla.
Kuten aikaisemminkin on todettu, Häjyt taiteilee farssin ja draaman rajoilla. Ylilyönnit ovat hiuskarvan päässä, mutta Aleksi Mäkelä selviää ohjaustyönsä kanssa nippanappa ettei koko touhu lässähdä. Onneksi ukko oli tehnyt mahalaskun jo ”Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajissa”. Ja Häjyissä kokemus näkyy hyvällä tavalla. Pieniä tyylirikkoja mukana kuitenkin on.
Näyttelijäkaarti Häjyissä tekee hyvää työtä. Erityisesti Kalevi Haapoja pohjanmaalaisena alkuasukkaana on loistava. Edelman-Veijonen -parivaljakon työtä on ruodittu mediassa tarpeeksi ja mielummin kiinnittäisin huomion sivuosaporukkaan. Talon isännät jotka pelkäävät yläkerran ukkelin lisäksi vaimojaan, ja ovat kaikki kuin kuvakirjasta ”Millainen on kauhavalainen maajussi”. Rehtiä ja rujoa meininkiä, ja karttuun tartutaan jos pitää ruveta hutkimaan.
Viljami näki leffan nyt neljännen kerran ja edelleen se tuntui hyvältä. Löytyipä tarinasta vielä joitain uusia yksityiskohtiakin. Kässärin tekijälle bonukset siitä.
