Mukava ruokahetki, rentoa jutustelua, miesten asioita. Paikalla ovat kyseisen italialaisen mutta mainstreamistuneen ravintolan isäntä sekä italialaiseen tapaan lauma isännälle läheisiä äijiä. Yksi heistä, Enrico, lähtee hakemaan tyttärentytärtään koulusta. Matkalla sattuu niin että pari gorillaa ampuu Enricon. Jotain pahaa kai heille tehnyt.
Illalla samainen Louis Cropan ravintola on tupaten täynnä. Asiakaskunnassa on paljon englantia italialaisittain murtavaa väkeä. Ei mitään päivänpaisteita mutta ymmärtävät toisiaan. Myös ravintolan työntekjät vaikuttavat monin tavoin häiriintyneiltä, kuten ilmeisesti italialaisessa keittiössä kuuluukin. Vetoa lyödään ja bisnekseen on tulijoita. Kaikki amerikanitalian kliseet ovat mukana. Tämä on amerikanitaliaa.
Dinner Rush nimittäin on niin amerikan-italialainen leffa kuin olla voi. Ohjaajana toimi amerikanitalialainen Bob Giraldi, pääosissa mm. amerikanitalialaiset Danny Aiello ja Edoardo Ballerini ynnä muut. Tapahtumien keskiössä amerikanitalialainen ravintola, jonka sisällä Enricon ampumista lukuunottamatta kaikki kohtaukset tapahtuvat. Giraldi on osannut luoda hienosti aidon ravintolatunnelman niin asiakaspuolelle kuin keittiöönkin. Näyttelijöistä Danny Aiellon ja Kirk Acevedon sädekehä senkun vahvistui tämän leffan nähtyäni. Aiellon työskentelyssä on jotain samaa kuin mitä hän teki Spike Leen leffassa Do the right thing – siis muutakin samaa kuin italialaisen ravintolan omistajuus. Edoardo Ballerinin ja John Rothmanin osuudet, vaikka elokuvan kannalta olivatkin ensiarvoisen tärkeitä, jäivät kovin kevyiksi. Etenkin Ballerinin suoritukseen Louis Cropan poikana ja ravintolan tähtikokkina olisi mieluusti löytänyt syvyyttä. Hänen osuutensa on kuitenkin elokuvan kannalta melko olennainen.
Elokuvan loppuratkaisu on lopultakin melko yllättävä vaikka näin jälkeenpäin ajatellen sitä kohti kuljetaankin määrätietoisesti. Mukana kulkee ihmisiä jotka eivät suoranaisesti liity Enricoon tai loppuratkaisuun mitenkään, mutta toki luovat yleisesti ottaen ravintolaelämän tunnelman ollen samalla mielenkiintoisia hahmoja itsessäänkin. Jälkeenpäin ajatellen monen henkilön merkitys elokuvalle saakin uusia ulottuvuuksia. Toisaalta katsoja jää pohtimaan oliko elokuvan joka ainut kohtaus varmasti tarpeellinen?
Elokuvan varsinainen sisäänrakennettu asetelma ei olekaan vedonlyöntikiistoista aiheutuva jälkipuinti vaan uuden ja vanhan maailman kohtaaminen eri tavoin. Sukupolvenvaihdos, ruokalista, italialaiset tavat: kaikissa on vanhan ja uuden konflikti. Kuten Enricon tytär sanoo Louisille: ”Sinä elät maailmassa jota ei enää ole. Tervetuloa
uuteen maailmaan.”
Joskus se on vain tehtävä.
Ensin kuitenkin kosto. Se maistuu parhaalta kylmänä tarjoiltuna.
