Kun narsistinen asianajajaketku (Clooney) joutuu nenäkkäin häikäilemättömän onnenonkijanaikkosen (Zeta-Jones) kanssa, ilmassa saattaa aistia jonkinasteista varautuneisuutta. Avioituminen ei takuulla käväise mielessäkään, mutta ihmeitähän tapahtuu tunnetusti joka päivä. Näiden keplottelijoiden liitto voi merkitä vain paperisotaa ja luottamusnokkelointia.
Ikävä myöntää, mutta Sietämätöntä julmuutta lienee hyvistä hetkistään huolimatta Coen-veljesten toistaiseksi keskinkertaisin tekele. Miekkoset ovat ilmeisesti yrittäneet astua “isoihin” saappaisiin siirtyen indiestä Hollywood-muottiin, ja tämä näkyy miinuksena: persoonallinen kädenjälki on selvästi rajoittunut, vaikka ulkoasu ja dialogi ovatkin taituroiden tuotettua Coen-laatua.
Pinnallisena kertakäyttöhuttuna leffa täyttää paikkansa vallan mainiosti. Se siteeraa kunnioittaen jenkkilän 50-lukulaisia, sukupuolten sotaa humoristisesti käsitteleviä studioleffoja. Esikuvien tasolle ei kuitenkaan ylletä – Vähät rakkaudesta suoriutui samankaltaisessa retrofiilistelyssään huomattavasti sujuvammin. Esimerkiksi lopun rötöstelykohtaus voisi olla sellaisenaan mieluisaakin katseltavaa, mutta tämän leffan maailmaan se ei sovi lainkaan. Jos käsikirjoitus olisikin yhtä hiottu kuin väripaletti, hahmojen kohtalot voisivat hetkauttaa katsojaakin.
Kokonaisuus haiskahtaa veljesten filmografiaan suhteutettuna ilkeästi välityölle, mutta sietämätöntä katsottavaa filkka ei missään nimessä ole. Joillekin oivalluksille hörähtelee varsin kepeästi. Tällaisen harmittoman hassun viihteen muistikuvat kuitenkin katoavat nopeasti, ja siksi Sietämätöntä julmuutta on selkeä pettymys odotuksiin nähden.
