Täällä Pohjantähden alla oli monin tavoin yllättävä suoritus ohjaaja Timo Koivusalolta. Paikallismediassa Lattomeren Buñueliksi ristitty Tuttu juttu -mies on vuosien saatossa saanut sietää runsaasti negatiivista kritiikkiä elokuvistaan. Milloin on esimerkiksi Koivusalon Pekko todettu yhtä kaameaksi kokemukseksi kuin amerikkalaisen Jim Varneyn Ernest, milloin taas Sibelius verettömäksi. Täällä Pohjantähden alla oli kuitenkin jotakin muuta kuin kovasanaisimmat kriitikot olivat tohtineet odottaa. Se ei ollut elokuvataiteen likilaskuisinta leipää, eikä vetisintä soppaa. Odotukset elokuvan jatko-osalle ovat siis olleet korkealla.
Kesken jäänyt kertomus jatkuu Täällä Pohjantähden alla II:ssa edelleen kirjoille uskollisena, tai ainakin niin uskollisena kuin runsaan parituntisen elokuvan mitassa on mahdollista. Tapahtumat etenevät kronologisesti, joskin joillekin asioille Koivusalo uhraa vähemmän aikaa kuin toisille. Koskelat, erityisesti Akseli, ovat kaiken keskiössä. Koivusalo nostaa ihmiset aatteiden edelle. Katsoja saa lukea tunteet henkilöiden puheista ja läheltä kuvatuista kasvoista sen sijaan, että joutuisi päättelemään niitä vaikkapa monitulkintaisista kuvasymboleista. Akseli Koskelasta leivotaan pitäjällä pahuuden akselia. Yksi kapina on takana ja toinen nousussa. Jos ensimmäisessä osassa elämää syntyi ja onni kukki murheen keskelläkin, tässä jälkimmäisessä kuolo korjaa ja tulevaisuus läikkyy hahmottomana tuhruna taivaalla.
Ohjaaja alleviivaa nälän nostaneen punaisten kapinahengen, pelon valkoisten. Kun Siukola (Jari ”Pulkkinen” Salmi) ruinaa Koskelalta apua nälissään tai valittaa tilannettaan kyläpuodissa, tai Rautajärvi (Ville Virtanen) käy nurkkakuntaisten kimppuun kuin nurkkaan ajettu koira, henkilöiden motiivit näkyvät selvinä kuin pastori pyhäaamuna. Täällä Pohjantähden alla II jatkaa laadullisesti paljolti niillä linjoilla kuin ensimmäinenkin osa, mutta tässä jälkimmäisessä osassa Koivusalo ei enää onnistukaan näyttämään punaisia ja valkoisia yhtä tasavertaisen inhimillisinä ja erehtyväisinä. Visuaalinen puoli, kuten valaisu, maskeeraus, kuvaus ja lavastus ovat edelleen korkeatasoisia. Vaikkapa Ellen Salpakarin (Jonna Järnefelt) sinimustien suonten kirjomat kasvot ja Koskelan laajenevan tilan tuulessa huojuvat tähkäpäät ovat niin täydellistä illuusiota, että ne tahtoisi uskoa todeksi. Useimmat elokuvan näyttelijöistä ovat niin hyviä, että esimerkiksi Esko Roineen voisi myös tosielämässä kuvitella viljelevän pisteliästä huumoria kyökin penkin päässä Otto Kivivuoren tapaan. Antti Luusuaniemen fasisti Ilmari Salpakari on taas vakuuttava hahmo hyytävyydessään, ja tässä jälkimmäisessä osassa Ilkka Koivulan näyttelemä Akselikin on vihdoin täysin uskottava. Koivulassa ei sinänsä mitään vikaa ensimmäisessäkään osassa ollut, mutta vaikka kyseessä olisi miten riuska nelikymppinen, on valkokankaalla todella vaikeaa vakuuttaa sen ikäisen ihmisen olevan parikymmentä vuotta nuorempi. Tässä elokuvassa asia ei enää ajan kulun vuoksi häiritse. Kun häiriötekijöitä ei ole, Koivulan tulkinnan tarkastelu helpottuu, ja hänen Akseliaan voi hyvillä mielin ylistää kokolailla täydelliseksi siinä missä Vera Kiiskisen Elinaakin.
Koivusalon Täällä Pohjantähden alla II vetoaa tunteisiin. Käsikirjoittaja-ohjaaja on pyrkinyt kirjoittamaan jopa pienimmät roolit niin, että katsojalle muodostuisi jonkinlainen suhde mahdollisimman moniin tarinan henkilöihin. Kun sota syttyy ja pitäjä saa ensimmäisen sankarivainajansa, on kyseisen nuorukaisen luonteesta ja historiasta annettu sen verran vihiä, että herkimmät katsojat kuivaavat silmäkulmiaan pojan hautajaiskohtauksessa aivan varmasti.
Joissakin tapauksissa tunnelmaa kuitenkin pilaa muuten hienon musiikin teemojen liika toistuvuus, joissakin taas liian kokeellinen roolitus ja joissakin mm. Koivusalon Sibeliusta vaivannut yltiöpateettisuus. Kaukaisuuteen tuijottaminen tai vähän alakantista kuvattu lääkärin diagnoosi saattavat toimia halutulla tavalla Kauniissa ja rohkeissa, mutta kuinka sopivia tusinaviihteen perusjipot ovat elokuvaan, jonka tekijä kuitenkin haluaisi, että hänet otetaan vakavasti? Erikoisesta osituksesta voi mainita taas esimerkkeinä Ville Virtasen opettaja Rautajärvenä ja Reino Nordinin Eero Koskelana. Kumpikaan ei oikeastaan ole huono. Virtanen toi jopa hyvin elävästi mieleeni erään ex-opettajani marssittaessaan lapsikultia. Mutta näin vähäulotteiseen rooliin joku Suomen Chuck Norris tai Steven Seagal olisi pystynyt tuomaan ihan tarpeeksi särmää ja keräämään samalla kiitosta ”venymisestään” draaman vaatimuksiin. Letkeä reggae-jannu ja hymypoika Reino Nordin taas – osan pienuudesta huolimatta – on täydellisen outouttava tapaus niin purkaessaan paanukattoa kuin heiluessaan sotatantereella. Tässä yhteydessä on mainittava, että Koivusalo ei selvästikään ole joko osannut tai halunnut kuvittaa Suomen ja entisen Neuvostoliiton välistä sotaa kovin perinteisesti. Jos esimerkiksi Tuntematon sotilas -elokuvissa sodan kaoottisuus on hämärtynyt tarkkaan valittujen kuvakulmien ja ennalta suunniteltujen taistelukuvioiden täydellisyyteen, Täällä Pohjantähden alla II:ssa nuoret sotilaat törmäilevät luotien keskelle kuin Big Brother -talon asukit viikkotehtävän pariin kesken krapulaunien. Näkymä on hämmentävä, mutta ajatellen miekkosten kokemattomuutta ja tuota aikaa, se saattaa jopa olla lähellä realismia.
Rehellisesti sanottuna Täällä Pohjan tähden alla II ei täysin lunasta niitä odotuksia, jotka ensimmäinen osa kirvoitti pintaan. Toki se etenee alkuperäistekstin polkuja ja kuvittaa Linnan teossarjaa hienosti, mutta liikutuksen keskeltäkin voi tuntea pientä pettymystä. Täällä Pohjantähden alla II on vähän kuin Tähtien sota -leffasarjan Jedin paluu. Suuria tunteita koetaan, mutta aina jostain nurkasta pilkistää joku karvainen ”ewok”, joka himmentää elokuvan loistokkuutta.
