Nyt olen tänne Leffatykkiin kirjoittanut 100 arvostelua, rikkoutuu tietynlainen rajapyykki. Se ei kaikista tunnu erityisen isolta luvulta ja tulen todennäköisesti samastumaan heihin tulevaisuudessa. Se mikä jutusta tekee erikoisen on se, miten olen huomannut kehittyneeni arvostelijana ja osaan hävetä joskus kaksi vuotta sitten kirjoittamiani arvosteluita. Olen hieman ihmeissäni, miksi en ole vielä käsitellyt yhden suosikkiohjaajani ensimmäistä suurta teosta, Tappajahaita. Kyseessä on ensimmäinen elokuva, joka tuotti yli sata miljoonaa dollaria, Steven Spielbergin elokuvien suunnannäyttäjä ja isojen kesäleffojen isä.
Vaikka leffa on periaatteessa fiktiivinen, on siinä myös paljon todenperäisiä asioita. Vuonna 1916 Beach Havenin lomakaupungin rannalla oli paljon ihmisiä. Ilma oli niin kuuma, että moni pakeni hellettä viilentävään mereen. Ensimmäinen kuolinuhri oli Charles Vansant, joka oli koiransa kanssa uimassa. Koiran paetessa rantaa kohti, Vansant ei kuullut varoittavia huutoja ja joutui hain uhriksi. Hengenpelastajat pääsivät Vansantin luokse ja saivat tämän lopulta haavoittuneena rantaan. Vansant kuoli verenhukkaan samalla, kun muut rannalla lomailijat kauhistelivat tapahtunutta. Tapahtuma saattoi paikalla olijoille tuntua hurjalta, mutta itse tapahtumaa ei sinänsä käsitelty paljoa. Tuloistaan huolestuneet ja rannalla ja hotelleissa kävijöiden maksuilla rahaa tienaavat henkilöt yrittivät rauhoitella lomailijoita. Myöskään uutislehdissä ei asiaa erityisesti käsitelty. Väitettiin, että samanlainen tapaus olisi New Jerseyn rannikolla todella epätodennäköistä. Kaiken varalta suuret rannat ympäröitiin rautaverkkoaidoilla. Myös hengenpelastajia palkattiin lisää uusien hyökkäysten varalta.
Varoituksista huolimatta Charles Bruder lähti uimaan kauemmas rannasta ja ei uskonut haita edes olevan siellä. Voitte jo varmasti arvata, mitä hänelle tapahtui. Vesi värjäytyi punaiseksi ja paikalle saapuneet hengenpelastajat saivat vedettyä Bruderin veneeseen. Molemmat jalat menettänyt Bruder menehtyi minuutteja myöhemmin. Tällä kertaa kauhu lähti liikkeelle. Rannat suljettiin ja The New York Times pelotteli lukijoita otsikoillaan. Usea tutkija kuitenkin kielsi ja väitti, että kyseessä ei ole ollut hai. Hengenpelastajat saivat moottoroituja veneitä ja puolustusvälineitä. Monien mielestä oli edelleen epätodennäköistä, että haihyökkäyksiä tapahtuisi lisää, mutta niin vaan hengenpelastajat kohtasivat pari kertaa uusia haita. Joukkohysteria meni niin pitkälle, että jopa presidentti Woodrow Wilson joutui liittymään taistoon. Rannikkovartiostot aloittivat sodan haita vastaan. Viisi päivää Bruderin kuoleman jälkeen helleaalto pakotti ihmiset palaamaan mereen ja merenrantakaupungit vakuuttelivat ihmisille paikkojen olevan turvallisia.
Uusi haihyökkäys tapahtui Matawanin mutaisissa vesissä. Kapteeni Thomas Cottrell näki hain uivan vedessä, mutta tieto ei levinnyt tarpeeksi nopeasti. 11-vuotias Lester Stillwell oli ystäviensä kanssa ja joutui itse kuolonuhriksi. Lapsia ei kuitenkaan uskottu, sillä hain esiintyminen kyseisessä paikassa oli liian epätodennäköistä. Pesulanpitäjä Stanley Fisher juoksi rantaan kahden muun miehen kanssa, mutta Lesteriä ei enään epäilyistä huolimatta lötynyt. Satamalaiturin luona olevaan syvänteeseen sukeltava Fisher. Fisher löysi pojan ruumiin tunnustelemalla pohjaa ja yritti nostaa tätä pintaan. Juuri sillä hetkellä hai hyökkäsi Fisherin kimppuun ja kamppailu alkoi. Veneellä liikkuva kalastaja onnistui lyömään haita airolla ja se päästi irti Fisheristä. Fisher selvisi rannalle, mutta menehtyi myöhemmin verenhukkaan.
Joukko nuoria uivat huutojen kuulleessaan äkkiä rantaan, mutta hai sai yhdestä heistä kiinni, kun tämä yritti kiivetä tikkaita ylös. Poika menetti jalkansa, mutta selvisi hyökkäyksestä elossa, kun muut pojat ja yksi aikuinen vetivät hänet ylös pinnalle. Ihmisjoukkio oli raivoissaan ja palasivat rannalle aseistautuneina. Parin päivän kuluttua Michael Schliesser lähti pienellä paatilla kalaan toverinsa kanssa. Verkkoon jäi kiinni suuri 2,5 metrinen valkohai, joka veti venettä taaksepäin. Airolla Schliesser alkoi hakkaamaan valkohaitahaita ja lopulta se luovutti. Toisen kalastusaluksen avulla valkohai tuotiin kuolleena rantaan ja sen vatsasta löydettiin ihmisen lihaa ja luota. Monien mielestä tappaja saatiin vihdoin kiinni, mutta moni uskoi haita olevan useampi. Pikku hiljaa haihysteria alkoi laantumaan.
Mutta miten itse elokuva sai syntynsä. Vuonna 1974 ilmestynyt Jaws-jännityskirja on Peter Benchleyn teos, joka on ottanut inspiraationsa Yhdysvaltojen haihyökkäyksistä. Kirjan loppupuolella Benchley kertoo, että aiheesta voisi saada hyvän elokuvan. Vailla suurta ponnahduslautaa menestykseen elokuvaohjaaja Steven Spielberg tarttui ideaan. Tuotannossa oli monia ongelmia. Kuvausryhmä melkein hukkui, mekaaninen hai ei toiminut ja Shaw ja Dreyfuss riitelivät useasti keskenään. Leffan ilmestyessä se oli suuri menestys ja Spielbergin matkalippu parhaiden ohjaajien joukkoon. Tappajahai sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta leikkauksesta, parhaasta alkuperäismusiikista, parhaasta äänestä ja parhaasta elokuvasta, joista se voitti kolme ensimmäistä.
Alku on elokuvahistorian ikimuistoisimpia ja parhaimpia. Nuoret ovat rannalla. Yksi heistä päättää mennä uimaan ja ei mene kauaakaan, kun vesi värjääntyy jo punaiseksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellinen aloitus hyytävälle aiheelle. Amityn kaupungin rannassa turistit kauhistelevat verisiä ruumiita. Paikalle saapuneen Matt Hooperin mukaan kyseessä on valkohai, ja suuri sellainen. Kyseisen hain kiinni saamiseen palkataan kolmen joukon ryhmä asiantuntijoita, jotka aloittavat kamppailun ”tappajahaita” vastaan.
Roy Scheider jää ehkä pääkolmikosta vähiten mieleen, mutta osaa näytellä hienosti oman persoonansa. Richard Dreyfuss on näyttelijäkaartista toiseksi paras ja esittää hienosti seikkailuun joutuvaa tiedemiestä. Robert Shaw vetää Quintina parhaimman suorituksen ja on leffan parhaimpia puolia. Miesten mies ja näyttelijä tosissaan esittelee taitojaan. Erityisesti nautin hänen ja Dreyfussin yheisistä kohtauksista, jotka olivat silkkaa parhautta. Näyttelijätyö on siis enimmäkseen hyvää. Kolmikon yhteiset kemiat toimivat loistavasti ja heidän yhteistä ruutuaikaa on nautinnollista katsoa.
Tappajahai ei ehkä ole enään yhtä pelottava kuin se on saattanut aikoinaan tuntua, mutta jännittävä ja merkkiteos on vielä tänäkin päivänä. Vuonna 1975 elokuvan ilmestyessä kaikki on vaikuttanut aidommalta. Vaikka moni tietokonetehoste ja visuaaliset erikoisuudet saattavat nykypäivänä vaikuttaa sanoinkuvaamattoman aidoilta ja hienoilta, ihmissilmä aina erottaa totuuden. Itse hai ei näytä enään uskottavalta, mutta vaikuttavalta silti. Vaikka tuotannossa oli ongelmia mekaanisen hain käyttämisessä, juuri tämä sai aikaan onnistuneen ja piristävän elementin. Jännitystä nostattava elokuvatunnari kyllä jännittää, mutta legendaarisuutensa takia pistää tietyllä tavalla myös hymyilemään. Samanlaista klassista jännitystä on onnisunut luomaan esimerkiksi Alfred Hitchcock.
Tappajahai on uskollinen alkuperäiselle kirjalle, mutta on ottanut useita asioita pois. Onneksi mitään erityisen tärkeää ei ole jätetty pois ja kaikki sopivat jutut on tiivistetty leffaan mainiosti. Spielberg on onnistunut ohjauksessa hienosti ja tunnelma on kohdillaan. Tuntuu, että leffa vetelee hetke hetkeltä oikeista naruista ja tasapainoittaa juuri oikeat teemat täydellisesti. Aika on purenut ja koskenut siihen, mutta tärkein viehätysvoima on säilynyt koskemattomasti.
Se on viihdyttävä, jännittävä ja seikkailullinen. Mukana on onnistuneita roolisuorituksia. Elokuvien suuria klassikoita, joita voi katsoa uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Leffa ei yltä aivan maailman parhaimpien leffojen joukkoon, mutta niin lähelle se sinne pääsee, että eiköhän sen voisi melkein laskea.
