Amerikkalainen puritanismi kävi erityisen kiihkeillä kierroksilla toista suurta sotaa seuranneina porvarillisen jenkkikonservatismin kultaisina vuosina. Yksi tuon pahamaineisen moralismin mädännäisyyden hedelmistä oli nuorison keskuudessa suosittujen kauhusarjakuvien kieltäminen raaistavina ja väkivaltaisina. Rikollisuus ja nuorison turmelus eivät vanhempien polvien sensuuritoimista ainakaan kohentuneet, mutta aikalaisten mielissä kihisevä katkeruus purkautui ensin valtaisana aaltona vaihtoehto- ja underground-kulttuuria hippiaikaan, tsunamin tavoin vapaamielisellä kasarilla ja viimeisetkin viuhahdukset vaimeampina jälkijäristyksinä ysärin alkuvuosina. Stephen Kingin ja George Romeron junailema kasarivuosien Creepshow johti viihdemaailman kapinaa vanhoillista sukupolvea vastaan.
Creepshow’n kehyskertomuksessa pikkupoika yrittää rauhassa nauttia vanhan liiton kauhusarjakuvasta. Pojan isä kuitenkin pitää moista paperinpalaa moraalittomana saastana ja heittää synnillisen läpyskän lähimpään roska-astiaan. Sarjakuvan luiseva kertojahahmo kuitenkin saapuu koputtelemaan pojan ikkunaan, jolloin pääsemme nauttimaan tuon epäpyhän antologian annista elokuvallisessa muodossa. Ensimmäisen episodin tarina paljastaa meille muidenkin tarinoiden perinteikkään perusrakenteen: Alussa nainen kyllästyy häijyyn isäänsä ja murhaa tämän (hybris). Lopussa samainen hepsakki kohtaa yliluonnollisen koston (nemesis). Vastaavan peruskaavan ympärille rakentuivat useimmat klassiset kauhusarjakuvat, kuten Tales from the Cryptistäkin vielä muistamme.
Hämmentävin tarinoista on toinen, Stephen Kingin itsensä tähdittämä humoristisempi jakso yksinkertaisesta maalaisesta ja kaikkialle levittäytyvästä ulkoavaruuden Grinch-kasvillisuudesta. Kingin tarina toi harhaisuudessaan mieleeni varhaiset Philip K. Dick -novellit, erityisesti tarinan nimeltä ”Ruf” tai jotain sinnepäin. Kyseisessä koiran näkökulmasta kerrotussa tarinassa ulkoavaruuden muukalaiset laskeutuvat samoilemaan ihmisten keskuuteen. Kuten Kingin vegetaationovellissa, Dickinkään tarinassa ei ollut selkeää lopetusta, vaan mystisten vihamielisten olentojen invaasio jatkuu ad infinitum. Kingin olisin suonut näyttelevän urallaan enemmänkin, miehellä nimittäin on lahjoja.
Todellinen yllätys nähdään kolmannessa jaksossa, jossa itse Leslie Nielsen nähdään piinaamassa ex-vaimoaan ja tämän uutta miestä. Tähtikoomikon näkeminen kauhuelokuvan roiston haudanvakavassa roolissa on hämmentävä elämys, mutta hahmon sisäinen kontrasti toimii mainiosta kauhutarinan dynamona. En tainnut erikseen muistaa mainita, mutta Romero on tyylitellyt elokuvaansa erilaisilla efekteillä, kirkkailla diskovaloilla, äärimmäisillä kuvakulmilla ja animaatioilla ilmeisenä tarkoituksenaan korostaa teoksensa sarjakuvataustaa. Neljännessä, laatikon hirviöstä ja kostosta kertovassa tarinassa Romeron tyylittelyt pääsevätkin erityisesti oikeuksiinsa, vaikka hirviön itsensä olisin mielelläni rajannut pelkkään käteen tai kynsiin silkan mystiikan ja jännityksen ylläpitämisen nimissä. Ehkä jokaisessa antologiassa on oltava yksi erikoistehosteiltaan kämäisempi jakso.
Jaksoista viides ja viimeinen jakso onkin sitten erikoistehosteista vastanneen Tom Savinin show. Tässä episodissa vanha mies yrittää päästä eroon torakoista, simple as. Dialogia ei finaalissa käytännössä ole paljoakaan, ja pätkän kliimaksia varten kannattanee herkkävatsaisten varata oksennuspussi. Kostonsa moralisoivia vanhuksia vastaan King ja Romero viimeistelevät lyhyessä epilogissa, jossa Lötköjen yöstä tutun Tom Atkinsin esittämä vanha äijä saa tuta nemesiksen mahdin. Creepshow’n asemasta Kingin sekä Romeron tuotannossa voidaankin keskustella, mutta hauskana tribuuttina kauan sitten kadonneelle – tai kadotetulle – taidemuodolle Creepshow on täydellisyyttä lähentelevää viihdettä ja Amicusin kaltaisten genrepioneerien työn jatkaja. Elokuvassa nähty sarjakuvaversio julkaistiin myös suomeksi ja löytynee nykyisinkin helposti mistä tahansa antikvaarisesta liikkeestä sekä kirjastojen kokoelmista.
